Avaruus ei ole meitä varten
Ensimmäisestä laskeutumisesta Kuun pinnalle tulee ensi kesänä kuluneeksi 50 vuotta. Sen jälkeen ei avaruusrintamalla ole ihmeempiä tapahtunutkaan.
Kieltämättä liioittelua, mutta 1950- ja -60-lukujen huimista avaruuden valloitussuunnitelmista on jouduttu ottamaan melkoisesti takapakkia. Vuoteen 1970 mennessä piti tehdä miehitetty lento Saturnukseen – ei tietenkään rengasplaneetan pinnalle, koska sillä ei ole kiinteää pintaa – ja vielä kuulentojen aikaan pidettiin selvänä, että seuraavaksi jatketaan Marsiin.
Avaruudessa on kyllä käynyt yli 550 ihmistä, jotkut heistä ovat olleet siellä jopa vuoden päivät, mutta Maan kiertorataa pidemmälle ei ole päästy sitten vuoden 1972, jolloin tehtiin viimeinen kuulento.
Keskeinen syy on, että avaruuteen on vaikea päästä ja siellä on hankala olla. Avaruuden painottomuus, ilmattomuus ja suuret lämpötilanvaihtelut eivät ole ihmisen kannalta suotuisia asioita. Ihminen on maan matonen – kirjaimellisesti.
Ei ole sattumaa, että maapallon pinnalla on ihmiselle sopivat olosuhteet. Elämä on kehittynyt tietyssä painovoimassa, tietyntyyppisessä ilmakehässä ja tietyissä lämpötilarajoissa.
Avaruudessa ihminen tarvitsee suojakseen vankan rakennelman, joko aluksen tai kokonaisen aseman, tai vähintään tönköksi topatun avaruuspuvun, joka pitää loitolla sekä kuumuuden, kylmyyden että tyhjiön.
Painottomuutta sen sijaan on paha päihittää. Se iskee jokaiseen astro-, kosmo- ja taikonauttiin, joihinkin lievemmin, joihinkin paljon pahemmin. Apollo 8 -lennolla joulun tienoilla 1968 Frank Borman oksenteli ja ripuloi melkein puolet menomatkasta. Eikä Jim Lovellilla ja Bill Andersilla ollut vähän yli kuuden kuutiometrin kapselissa kovin paljon kivempaa.
Avaruussairauden tarkkaa syytä ei tiedetä eikä sen vakavuutta tai kestoa pystytä ennustamaan. Painottomuuden vaikutukset eivät myöskään rajoitu lennon aikaiseen pahoinvointiin.
Mitä pidempään painottomuus jatkuu, sitä pahemmin se saa elimistön sekaisin. Kansainvälisellä avaruusasemalla vuoden viettänyt Scott Kelly kärsi paluunsa jälkeen pitkään erilaisista krempoista. Osa vaurioista saattaa olla pysyviä.
Ennemmin tai myöhemmin maapalloa kohtaa katastrofi.
Silti avaruuteen mennään, joidenkin mielestä jopa pakon edessä. Esimerkiksi edesmennyt Stephen Hawking totesi moneen otteeseen, että ihmiskunnan on laajennuttava avaruuteen tai olemme tuhon omia. Ennemmin tai myöhemmin maapalloa kohtaa katastrofi – joko luonnollinen tai itseaiheutettu – ja sitä ennen olisi syytä löytää vaihtoehtoinen asuinsija.
Ihan lähitulevaisuudessa sellaista ei ole näköpiirissä, mutta ilman avaruuden ”valloitusta” sinne muuttaminen on mahdotonta. Vaikka avaruuteen onkin vaikea päästä ja siellä on hankala olla.