Luontoon ei voi tehdä hukkareissua
Koronakevään myötä ihmiset ovat oivaltaneet uudelleen luonnon merkityksen. Jos ei ole muuta tekemistä – ja vaikka olisikin – reipas kierros metsän siimeksessä on aina hyvä ajatus. Etenkin viikonloppuisin luontopoluilla liikkuu väkeä sankoin joukoin.
Tutkitusti mieli lepää, pää tuulettuu, kuntokin… No jos ei kasva, niin pysyy edes entisellään.
Itselläni homma on eskaloitunut pahasti. Kun aiemmin kävin luontolenkillä kerran tai pari viikossa, nyt teen sellaisen päivittäin.
Työpäivä on hyvä aloittaa viettämällä tunti tai pari metsässä vaellellen. En juokse, sillä muinoin jenkkifudiksessa murtunut jalka ei sitä kestä.
Eikä se onnistuisi muutenkaan, kun mukana on kamera, jolla on lisävarusteineen painoa yli kolme kiloa.
Ilman kameraa tuntuu mahdottomalta lähteä luontoon. Jos sen jättäisi kotiin, taatusti jonkin kivenlohkareen takaa kurkkaisi ilves. Toistaiseksi kameran kanniskelu on kannattanut, vaikka ilvestä ei olekaan näkynyt.
Pari kuukautta kestäneen ”koronteenin” aikana olen käynyt metsässä 53 peräkkäisenä päivänä ja kuvia on kertynyt noin 5 000.
Lintujen tavatkin ovat tulleet tutuiksi.
Kun digikuvien yksikköhinta on käytännössä nolla senttiä, kuvia voi laukoa surutta. Suurin osa ruuduista onkin onnettomia räpsyjä: epätarkkoja ja tärähtäneitä, vähän sinnepäin tähdättyjä.
Jos palokärki lehahtaa kolmen metrin päästä siivilleen, kuvaa ei ehdi ihmeemmin sommitella.
Mutta kun kuvia on paljon, joukkoon mahtuu myös joitakin nappiotoksia.
Ja vaikka ei mahtuisikaan, kuvat kertovat, kuinka luonto tarjoaa aina kiinnostavia ja kiehtovia kokemuksia.
Lintulajeja on kertynyt 50, tuikitutuista talitinteistä ja peipposista vähän harvinaisempiin kuikkiin ja kaakkureihin. Haukkoja, tikkoja, sorsalintuja ja rastaita, jopa metsäkanalintuja.
Monien lintujen tavatkin ovat tulleet tutuiksi.
Lähilammella asustava kaakkuripariskunta siistii hetken pesämätästä, sukii sitten höyhenpukunsa kuntoon, venyttelee pari kertaa siipiään ja asettuu lopuksi päiväunille keskelle järveä.
Moni asia jää huomaamatta, jos ei katsele ja kuuntele. Polun vieressä olevasta heinikosta kurkistaa pieni rantakäärme. Korkealla puiden latvuksissa liihottelee suruvaippa. Rapina paljastaa puukiipijän hiipivän pitkin männynrunkoa ja vieno piipitys hippiäisen hypähtelevän kuusenoksalta toiselle.
Hissuksiin kun liikkuu, luonto ei karkaa vaan päästää ihan lähelle.