Yksin aina (joskus) kaunihimpi
Etäpalavereita, virtuaalikahvittelua, skype-bileitä, teams-konsertteja…
Paljon parjattu internet ja some on tuonut helpotusta ihmisten eristykseen ja karanteeniin.
Elämme aikoja, jollaisia ei ole koettu vuosikymmeniin. Mutta toisaalta yhteydenpitoon on mahdollisuuksia aivan toisella tavalla kuin vuosikymmeniä sitten.
Silti ihmisiä ahdistaa.
Tai tarkemmin sanottuna ekstroverttejä, ulospäinsuuntautuneita, ihmisiä koronaero ahdistaa. Introverttejä, sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä ei niinkään.
Osa-aikaerakkojakin pidetään kummallisina.
Media vilisee virusuutisten rinnalla tilitystä siitä, kuinka kauheaa on olla yksin kotona, puurtaa yksin etätöitä, syödä yksin ravintolasta ovelle tilattua ruokaa.
En tiedä, kumpia on enemmän, ekstro- vai introverttejä. En ole varma, tietääkö kukaan.
Ensinnäkään jakolinja ei ole mikään Berliinin muuri. Sekä intro- että ekstroverttiydessä on aste-eroja niin kuin kaikissa persoonallisuuden piirteissä.
Joku ei voi olla hetkeäkään yksin, toinen viihtyy muiden seurassa joskus, kolmas ei kaipaa ketään muuta.
Toiseksi sisäänpäinkääntyneisyys mielletään – kuten käsitteen kielteinen sävy jo kielii – yleisesti jotenkin negatiiviseksi. Sosiaalisuus on yhteiskunnan normi, osa-aikaerakkojakin pidetään jollain lailla kummallisina, joten kovin moni ei kuuluta introverttiyttään.
En väheksy ekstroverttien eristysahdistusta, etenkin kun syynä on tappava pandemia. Itse asia ahdistaa varmasti kaikkia, kaipasipa sosiaalisia kontakteja tai ei.
En väheksy myöskään yksinäisyyttä ja sen aiheuttamaa tuskaa, josta monet etenkin vanhemman väestönosan edustajat kärsivät alituiseen ja aina, olipa pandemia tai ei.
Ehkä ahdistusta aiheuttava viikkokausia jatkuva sosiaalisuusvajaus kuitenkin herättää ekstrovertit ajattelemaan myös introverttien ahdistusta tilanteissa, joissa pitää yrittää käyttäytyä vallitsevien normien mukaan, olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa ja osallistua erilaisiin sosiaalisen toiminnan muotoihin.
Monille se ei ole ollenkaan kivaa, vaan todella tuskallista.