Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa
Kun Suomi alkaa mennä koronan takia kokonaan kiinni ja kaikkia kannustetaan riittävään ”sosiaaliseen etäisyyteen”, yhä useampi tuntuu tekemisen puutteessa suuntaavan kulkunsa luontoon.
Hyvä ajatus! Liikunta ei ole koskaan pahitteeksi ja tutkimusten mukaan pikainenkin piipahdus metsässä laskee pulssia, alentaa verenpainetta ja vähentää stressiä.
Näinä aikoina se on erityisen hyvä ajatus.
Otsikon sananlasku ei kyllä pidä paikkaansa. Siis jos sen ottaa kirjaimellisesti.
Itse kierrän Nuuksion metsiä kameran kanssa vähintään kerran viikossa. Muistikortille on tarttunut kuvia lukemattomista eläinlajeista: jäniksistä, kauriista, käärmeistä, rupikonnista, puukiipijöistä, pohjantikoista, töyhtötiaisista, nuolihaukoista, merikotkista…
Vaikka pelottomimmat ja uteliaimmat hippiäiset pyrähtävät metrin päähän kuusenoksalle kurkistelemaan, osa eläimistä on hyvinkin arkoja.
Siksi metsässä pitää liikkua hiljaa. Tai pitäisi, jos eläinkunnan edustajia haluaa nähdä tai edes kuulla. Monille se tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa.
Kun ”sosiaalista etäisyyttä” olisi hyvä olla vähintään metri, metsämaastossa se on hyvin helppoa.
Ensinnäkään väkeä ei ole suosituimpia luontopolkuja ja vilkkaimpia viikonloppuja lukuun ottamatta tungokseksi asti, vaikka ulkoilijoita olisi liikkeellä tavallista enemmänkin.
Toiseksi lähestyvän retkueen kuulee usein vähintään sadan metrin päästä, joskus kauempaakin.
Jostain syystä joillakin tuntuu olevan pakonomainen tarve korottaa ääntään, jopa kailottaa kurkku suorana, vaikka kaveri olisi ihan siinä vieressä tai parin askeleen päässä samalla polulla.
Monet pelkäävät metsää.
Ilmeisesti myös kännykkään pitää puhua vielä tavallistakin suuremmalla volyymillä, koska ollaan niin kaukana sivistyksestä.
Lehdissä on viime aikoina ollut luontoliikunnan hyötyjen ohella juttuja siitä, miten monet pelkäävät metsää tai ainakin tuntevat olonsa siellä turvattomaksi.
Miksi? Meillä suomalaisillahan on aina kehuttu olevan ”erityinen luontosuhde”. Ei taida olla enää – jos on koskaan ollutkaan – tai ainakin isolta osalta se on pahasti kateissa.
Luonnossa moni kokee voivansa käyttäytyä oman mielensä mukaan, mutta jokamiehenoikeuden soisi tarkoittavan myös vastuuta, sekä muita ihmisiä että luontoa itseään kohtaan.
En silti kaipaa mitään seikkaperäistä ohjeistusta polkujen varsille, sitä on sääntö-Suomessa muutenkin riittämiin. Luonnossa liikkuessa pitäisi riittää ihan arkijärki.
Jos metsään huutaa, se ei vastaa, vaan vaikenee.