Sadan miljoonan vuoden pimeys
”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä!”
Näin toteaa Vipsi, puhuva koira, Aku Ankan klassikkosarjakuvassa 50-luvun puolivälistä. Carl Barksin piirtämän nelijalkaisen ystävän lausahdus osuu asian ytimeen keskellä syksyistä synkkyyttä.
Suomalainen luonto näyttää – tai näyttäisi, jos jotain voisi nähdä – ankeimman puolensa lokakuun loppupuolen pimeydessä.
Ruska on ihailtu, kaikki on harmaata, pimeää piisaa aamuin illoin. Lumipeite valaisisi maisemaa, mutta ainakin täällä etelärannikolla saa olla tyytyväinen, jos sellainen saadaan edes jouluun mennessä.
Päivä lyhenee vielä parin kuukauden ajan ennen kuin Aurinko alkaa taas kivuta hitaasti ylemmäs taivaanpallolla.
Laajemmassa perspektiivissä meillä ei ole mitään valittamista. Universumin aamunkoittoa seurasi pimeys, jolla oli pituutta paljon enemmän kuin meikäläisellä valottomuudella. Tosi paljon enemmän.
Alkuräjähdyksen hehkun hiipuessa maailmankaikkeudesta katosi valo sadaksi miljoonaksi vuodeksi.
Arviot kosmisen ikiyön kestosta vaihtelevat ja joidenkin tutkimustulosten mukaan se saattoi jatkua peräti 250 miljoonaa vuotta. Mutta ”sata miljoonaa vuotta” kuulostaa hyvältä ja on reilusti virherajojen sisällä.
Vastasyntynyt universumi koostui vedystä, heliumista, litiumista ja pienestä ripauksesta berylliumia. Näistä aineksista piti saada aikaiseksi nykyinen monimuotoinen maailmankaikkeus.
”Turha kiire pois”.
Jokainen hiukankaan kemiasta perillä oleva tietää, että noilla eväillä ei kovin kummoisia vielä tehdä. Tarvittiin tähtiä, joiden sisuksissa myllertävissä fuusioreaktioissa syntyi uusia alkuaineita.
Eikä sekään vielä riittänyt, sillä rautaa raskaampien alkuaineiden muodostuminen vaatii lämpötiloja, joita esiintyy vain kuolevien tähtien räjähdyksissä, supernovissa.
Maailmankaikkeus ei kuitenkaan pitänyt ihmeempää kiirettä.
Litiumilla ja berylliumilla höystetty vedyn ja heliumin seos lillui harvana kaasuna pilkkopimeässä avaruudessa hyvin pitkään.
Vähitellen vähän keskimääräistä tiivimmät kasautumat haalivat itseensä lisää ainetta. Tiheyden kasvaessa kaasupilvien uumenissa lämpötila nousi, mutta verkkaan, kovin verkkaan.
Kosmos noudatti turhankin tunnollisesti vanhaa tietoiskun slogania ”Turha kiire pois”.
Tuumaustaukoa kesti vähintään tuo sata miljoonaa vuotta. Vasta sitten kaasupilvien sisuksissa olosuhteet olivat otolliset kosmisen kertomuksen seuraavalla vaiheelle: maailmankaikkeuden ensimmäiset tähdet syttyivät loistamaan.
Pimeys väistyi ja universumi alkoi kehittyä kohti nykyistä olotilaansa. Tosin siihen meni aikaa vielä yli 13 500 000 000 vuotta.