Ilmastonmuutos, 2000-luvun aurinkokeskisyys
1500-luvulla maailma ja maailmankaikkeus oli hyvin yksinkertainen. Keskellä oli paikallaan jököttävä Maa, jota kiersivät Aurinko, Kuu ja planeetat, uloimpana oli tähtien sfääri. Siinä kaikki.
Sitten tulivat Nikolaus Kopernikus, Galileo Galilei ja Johannes Kepler, ja sotkivat simppelin systeemin kummallisella ajatuksellaan, että keskimmäisenä olisikin Aurinko ja Maa olisi vain yksi planeetoista.
Ihan tyhmää ja liian vaikeaa ymmärrettäväksi. Alan auktoriteetitko muka olisivat päteviä kertomaan, millaista universumia asutamme?
Vastaan hangoitteli kaikkein ankarimmin katolinen kirkko. Sen vankka asema oli vakavasti uhattuna, kun röyhkeät tieteilijät rohkenivat kyseenalaistaa perimmäisenä totuutena pidetyn ikiaikaisen näkemyksen, jota Raamatun lauseet vielä vahvasti tukivat.
Kuulostaako tutulta?
Ilmastonmuutos tuntuu olevan monille yhtä vaikea asia kuin 1600-lukulaisille aurinkokeskisyyden hyväksyminen. Ennen oli paljon yksinkertaisempaa, kun juuri mistään ei tarvinnut välittää mitään.
Meriin saattoi syytää mitä tahansa myrkkyjä, maahan haudata mitä tahansa jätteitä ja ilmaan päästää mitä tahansa yhdisteitä.
Ja alan auktoriteetit, tässä tapauksessa tutkijat, jotka ovat perehtyneet ilmastoon ja sen muuttumiseen vuosien ja vuosikymmenien ajan – ei kai heihin tarvitse luottaa sen enempää kuin vuosisatoja sitten silloisen tiede-eliitin lausuntoihin?
Onko 400 vuodessa opittu mitään?
Yhtä lailla kuin kuka tahansa saattoi muinoin nähdä, että Aurinkohan se taivaalla liikkuu, ei jalkojemme alla oleva maankamara, kuka tahansa voi nykyisin päätellä, ettei ilmasto ole lämpenemässä, kun talvella on usein pakkasta.
Tällä kertaa päävänkääjänä ei ole katolinen eikä mikään muukaan kirkko, mutta samalla tavalla tietyt tahot tuntuvat kokevan asemansa ja elämänmuotonsa vakavasti uhatuksi kuin aikoinaan paavi kardinaaleineen.
Ensinnäkin asioille pitäisi alkaa tehdä jotain konkreettista pelkän puhumisen sijasta.
Ihan tyhmää ja liian vaikeaa.
Toiseksi ja ennen kaikkea tuota asemaa uhkaavat nuoret. Nuorissa on kyllä aina sanottu olevan tulevaisuus, mutta on tainnut sekin olla pelkkää puhetta.
Nyt kun nuoriso on alkanut toden teolla huolestua siitä, millaisessa tulevaisuudessa he joutuvat elämään, ja tehdä asian eteen jotain konkreettista, joillekin se tuntuu olevan aivan liikaa.
Ja erityisesti se tuntuu olevan liikaa niille, jotka eivät sitä tulevaisuutta ehdi nähdä. He eivät ehdi edes hävetä nykyistä kitinäänsä.
Aurinkokeskisyys, ilmastonmuutos – onko 400 vuodessa opittu mitään?
Usein tuntuu siltä, että eipä juuri.