Kyllä, se kirkas ”tähti” on Venus
Tuskin on selvitty punaisena kiiluvan Marsin aiheuttamasta hämmennyksestä – vaikka planeetta näkyy edelleenkin iltataivaalla matalalla etelän suunnalla – kun aamutoimia on ilmestynyt häiritsemään kaakkoisella taivaalla loistava vielä kirkkaampi ”tähti”.
Useimpien arvaus on osunut oikeaan: se on Venus, planeetoista kirkkain. Ja kaikkein kirkkaimmillaan se on juuri nyt.
Yhtäkkiseltä vaikuttava ilmaantuminen aamuiselle taivaalle johtuu siitä, että Venus kiertää Aurinkoa Maan radan sisäpuolella. Lokakuun lopulla planeetta oli Maan ja Auringon välissä ja nyt se on etääntymässä vauhdilla perässään nousevan päivätähtemme loisteesta.
Kaikkein kirkkaimmillaan Venus on juuri nyt.
Venus kimmeltää aamutaivaalla koko loppuvuoden, mutta alkaa ensi vuoden puolella painua taivaalla yhä alemmas siten, että planeetta nousee vain vähän ennen Aurinkoa. Valoisalta aamutaivaalta Venusta ei ole helppo löytää, vaikka se katoaakin Auringon taakse vasta elokuussa.
Venus oli 1600-luvun alussa yksi maakeskisen järjestelmän arkkuun isketyistä nauloista. Teknisesti ja optisesti kehnolla, mutta maailmankuvan mullistaneella kaukoputkellaan Galileo Galilei huomasi, että Venus ei olekaan muodoltaan ympyriäinen, vaan toisinaan sirppi, toisinaan puolikas ja toisinaan ”täysi” – samaan tapaan kuin Kuu.
Galilei totesi Venuksen kiertävän Maan sijasta Aurinkoa, vaikka katolisen kirkon totena pitämän perinteisen käsityksen mukaan Maa on maailmankaikkeuden keskipiste, jota kaikki muut taivaankappaleet kiertävät.
Kuten tähtitieteilijä ja tiedettä ansiokkaasti popularisoinut Carl Sagan on todennut, erikoislaatuiset väitteet vaativat erikoislaatuisia todisteita. Venus ei yksin riittänyt murentamaan uskoa maakeskiseen systeemiin.
Galilei löysi Venuksen vaiheiden lisäksi myös Jupiterin neljä suurinta kuuta, jotka hän nimesi hyväntekijäänsä mielistelläkseen Medicin tähdiksi. Nekin kiersivät jotain muuta kappaletta kuin Maata.
Eikä oma kiertolaisemme Kuukaan ollut niin täydellinen kuin sen klassisen käsityksen mukaan piti olla. Sen pinta on epätasainen, täynnä kuoppia, harjanteita ja vuoria – kaukana täydellisen sileästä.
Auringon pinnallakin osoittautui olevan jotain ylimääräistä: tummia pilkkuja, joiden luonteesta ei vielä pitkään päästy perille. Auringonpilkut olivat kuitenkin merkki siitä, että aikaisemmat käsitykset maailmankaikkeudesta ja sen kappaleiden luonteesta olivat vähintäänkin kyseenalaisia.
Maailma tai pikemminkin kirkollinen maailma ei kuitenkaan vielä Galilein aikana ollut valmis muuttamaan näkemyksiään. ”Erikoislaatuisten todisteiden” kasautuessa aurinkokeskinen malli oli kuitenkin pakko hyväksyä, osittain kiitos kirkkaana loistavan Venuksen.