Höhöhöpöä alieneiden avaruuspurjeista
Vuoden päivät sitten tiede- ja mediamaailmaa kohahdutti ’Oumuamua, toisesta planeettakunnasta saapunut asteroidi tai komeetta, joka tuli ja meni vinhaa vauhtia.
Voipi olla, että se ei ollutkaan asteroidi eikä komeetta, vaan kaukaisen sivilisaation lähettämä tutkimusalus. Ainakin jos Shmuel Bialya ja Abraham Loebia on uskominen.
The Astrophysical Journal Letters -tiedelehdessä ilmestyvän artikkelin otsikko on Could Solar Radiation Pressure Explain ’Oumuamua’s Peculiar Acceleration? eli ”Voisiko Auringon säteilypaine selittää ’Oumuamuan kummallisen kiihtyvyyden?”
Otsikon perässä on ilmeisen harkitusti kysymysmerkki, sillä sen kirjoittajat näyttävän tuntevan erinomaisen hyvin median mekanismit.
Jos artikkelissa on hiukankaan aineksia kohujutuksi, siitä tehdään kohujuttu. Kysymysmerkit vaihdetaan huutomerkeiksi tyyliin ”Tutkijoiden mukaan ’Oumuamua oli alieneiden alus!”
Kuulostaako nimi Loeb tutulta? Ei välttämättä, mutta samainen tutkija esitti pari vuotta sitten, että ensimmäiset havaitut gravitaatioaallot syntyivät kahden mustan aukon törmätessä jättiläistähden sisällä.
Kirjoitin taannoin aiheesta otsikolla Höpöhöpöä gravitaatioaaltojen synnystä, sillä Loebin hypoteesin mukaan jättiläistähti olisi ollut massaltaan satoja kertoja Aurinkoa massiivisempi.
Ihan kelvollinen hypoteesi, jos maailmankaikkeudessa olisi niin massiivisia tähtiä. Nykykäsityksen mukaan ei ole eikä edes voi olla.
’Oumuamua saattaa toki olla muukalaisten lähettämä tähtienvälinen luotain, jolle vauhtia antaa tähtien säteilypaineesta pullistuva avaruuspurje. Se ei kuitenkaan ole likimainkaan uskottavin tai yksinkertaisin selitys. Kiehtovin kyllä, sitä ei käy kieltäminen.
En usko, että Loeb itsekään uskoo esittämiinsä hurjiin hypoteeseihin. Sellaisten julkaiseminen tieteellisinä artikkeleina on vain yksi tapa saada aikaan ”yhteiskunnallista vaikuttavuutta”, joka on yhä merkittävämpi osa yliopistojen ja korkeakoulujen kontolle sälytettyä tehtävää.
Julkaisemalla tolkuttomia teorioita saa mediassa runsaasti näkyvyyttä ja yliopiston mediaseuranta läjäpäin osumia. Siinä suhteessa ei ole väliä, onko tutkimuksen tuloksilla mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Usein kohu- ja muissakin jutuissa todetaan, että tutkimus on julkaistu siinä ja siinä ”arvovaltaisessa tiedelehdessä”. Sekään ei valitettavasti takaa vielä mitään muuta kuin sen, että tutkimus on tehty tieteellisesti validilla tavalla ja julkaisun asettamat kriteerit täyttäen.
Tieteellisten lehtien vertaisarvioinnin tehtävänä ei ole varmistaa, että tutkimuksen tulokset ovat absoluuttisen oikeita. Usein se olisi jopa mahdotonta ja vasta aika – sekä jatkotutkimus – näyttää, mikä on tutkimuksen kohtalo.
Onko se uusi, mullistava tiedonjyvänen vai turhaan koluttu umpikuja?
Kun yhteiskunnallinen vaikuttavuus on oleellinen osa myös suomalaisten akateemisten instituuttien tehtävää, kannattaisiko ottaa oppia Loebin ilmeisen toimivasta strategiasta?
Tulosten totuusarvosta ja merkityksestä viis, kunhan helposti hoopotettava yleismedia tarttuu täkyyn.