Blogit

Tiedetoimittaja Markus Hotakainen hämmästelee maailmankaikkeutta.

Auringossakin voi olla elämää

Blogit Taivaan tähden 9.10.2018 08:24
Markus Hotakainen
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

Aikoinaan Auringossa ajateltiin olevan elämää. Ei ajatella enää. Kuva: SST/Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia

Ainakin jos William Herscheliin olisi ollut uskominen. Ja miksi ei olisi – jos asioita tarkastelee hänen oman aikansa eli 1700-luvun loppupuolen näkökulmasta.

Vielä edellisen vuosisadan alussa ajatukset elämästä muualla kuin maapallolla olivat pahimman luokan kerettiläisyyttä. Eikä niiden esittämisestä selvinnyt pelkillä vakavilla moitteilla, kuten nykypoliitikot, sanoivatpa tai tekivätpä he mitä tahansa.

Italialainen Giordano Bruno poltettiin helmikuussa 1600 Roomassa roviolla, kun hän rohkeni esittää, että äärettömässä avaruudessa on ääretön määrä tähtiä, joilla on ääretön määrä planeettoja, joilla on ääretön määrä älyllisiä olentoja.

Brunon synnit eivät rajoittuneet tällaisiin väitteisiin, mutta ne olivat raskauttavana asianhaarana.

Vähitellen katolisen kirkon ote ihmisten ajatusmaailmasta hellitti, epäilemättä osin siksi, että sen näkemykset maakeskisestä maailmankaikkeudesta osoittautuivat vääriksi. Maailmasta tehtyjä havaintoja alettiin tulkita siltä pohjalta, mistä ne oikeasti voisivat kertoa, ei sen mukaan, mitä muinaiset kirjoitukset tai ikiaikaiset uskomukset väittivät.

Kun Herschel syntyi 1730-luvun lopulla, ihminen asutti hyvin toisenlaista maailmankaikkeutta kuin Brunon aikoihin. Maa oli syrjäytetty maailmankaikkeuden keskuksesta planeetaksi muiden joukossa ja ne kaikki kiersivät Aurinkoa.

Tähtiä tutkiessaan Herschel muutti universumia entisestään. Maaliskuussa 1781 hän löysi uuden planeetan, joka sai nimekseen Uranus – tosin Herschel itse olisi antanut sille nimeksi ”Yrjön tähti”.

Aurinkokunnan läpimitta kaksinkertaistui kertaheitolla ja maailmankaikkeus oli entistä suurempi. Mutta siinä ei ollut vielä läheskään kaikki.

Bruno oli ajatuksineen huimasti aikaansa edellä.

Jonkinlaisena vastareaktiona entisaikojen ahdasmielisyydelle vallalla oli pluralismi. Maailmojen moninaisuus merkitsi sitä, että ne kaikki olivat elämän tyyssijoja.

Elollisia, jopa älyllisiä olentoja oli kaikkialla. Sisimmästä Merkuriuksesta aina tuolloin uloimpaan Uranukseen saakka kaikki planeetat olivat asuttuja.

Elämää uskottiin olevan jopa Auringossa.

Päivätaivaalla paistavan keskustähtemme tiedettiin toki olevan pinnaltaan kuuma, mutta kun Auringon rakenteesta ei ollut mitään käsitystä, sen tulisen pinnan alla arveltiin olevan ihan siedettävät olosuhteet. Miksei sielläkin siis voisi olla elämää?

Giordano Bruno oli ajatuksineen huimasti aikaansa edellä – mutta silti väärässä.

Avaruudessa on lukematon määrä maailmoja, mutta toistaiseksi yksikään niistä ei ole Maata lukuun ottamatta osoittautunut elämän tyyssijaksi.

Nykytiedon valossa olemme maailmankaikkeudessa sittenkin yksin.