Meksikonlahdella totuus seurasi säätaruja
Leo Hirsbrunner, roanokelaisen WDBJ7-kanavan aamutelevision meteorologi, julkaisi viime viikon lopulla twitterissä vähemmän hauskan kuvaparin. Yläkuvassa on näkymä 13 vuoden takaisen The Day After Tomorrow -elokuvan supermyrskyihin, alakuvassa kolme Meksikonlahdella riehunutta hurrikaania Katia, Irma ja Jose.
Jäljitteleekö fakta fiktiota vai päinvastoin? Onneksi fiktio on toistaiseksi faktaa hurjempaa. Elokuvan myrskyt ovat mantereen laajuisia, sillä yksi niistä peittää Pohjois-Amerikan, toinen Euroopan ja kolmas puolet Aasiasta.
Meksikonlahden hurrikaanit olivat tuhovoimastaan huolimatta läpimitaltaan reilusti alle tuhat kilometriä. Kaikkien aikojen laajin hirmumyrsky on ollut – toistaiseksi – 2 000 kilometrin läpimittainen taifuuni Tip, joka jylläsi läntisellä Tyynellämerellä lokakuussa 1979.
Muutenkin ilmastokatastrofista kertova raina on aikamoista huttua kesken lennon jäätyvine helikoptereineen ja muine mahdottomuuksineen, mutta on silti yhä ajankohtaisempi muistutus siitä, että tätä ei välttämättä ole tulossa, mutta sitä kohti ollaan menossa.
Sään ääri-ilmiöt yleistyvät ja voimistuvat, ja niitä esiintyy myös seuduilla, joilla niitä ei ennen ole juuri tai lainkaan ollut. Ihminen saattaa olla sopeutuvainen eläin, mutta yhteiskuntamme ei sitä ehkä olekaan.
Jos kelit tarjoavat vettä, lunta, kuivuutta, tulvia, hellettä tai pakkasta enemmän kuin aikaisemmin, siihen ei kenties ole varauduttu, sillä ”eihän sellaista ole koskaan ollut”. Jo nyt on monin paikoin sellaista kuitenkin ollut.
Vaikka ilmastonmuutosta on yhä vaikeampi kiistää, tuntuu se silti olevan monille liian kaukainen asia, jotta siitä huolestuisi tosissaan. Selvimmin se tietysti näkyy politiikassa: yhden vaalikauden aikana ei ehdi tulla maailmanloppua.
Toisaalta eipä yhden vaalikauden aikana ehdi tehdä kovin paljon tilanteen muuttamiseksikaan. Ihminen on paitsi sopeutuvainen myös pelottavan lyhytkatseinen eläin.