Aika on harhaa – etenkin lounasaika

Ajan kuluminen on iästä kiinni. Kuva: Markus Hotakainen

Tällaisen syvällisyyden lausahtaa Ford Prefect ystävälleen Arthur Dentille tovi ennen kuin Vogonien rakennuslaivaston alukset tuhoavat Maan hyperavaruuspikareitin tieltä. 

Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille ei onneksi ole dokumentaarinen tietoteos, mutta ajan luonnehdinta harhaksi on suhteellisen osuva. 

Osittain se on kirjaimellisesti suhteellista, sillä Albert Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan nopeuden kasvaessa aika hidastuu. Eikä se pelkästään tunnu siltä. Itse asiassa se ei lainkaan tunnu siltä, sillä aika hidastuu vain ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta.

Jos avaruusalus kiitää nopeudella, joka on huomattava osa valon nopeudesta, matkaajat kokevat ajan kulkevan entiseen malliin, mutta maapallolta käsin katsottuna aluksen kellot jätättävät pahasti.

Tällaisia aluksia meillä ei vielä ole, mutta ilmiö on havaittu todelliseksi esimerkiksi hiukkaskokeissa. Tietyssä ajassa hajoavat hiukkaset sinnittelevät kasassa pidempään, jos ne kiihdytetään huimaan vauhtiin.

Aika on aika harhaista muutenkin.

Jos on hauskaa, aika lentää kuin siivillä, mutta jos odottaa vaikkapa bussia viimaisessa räntäsateessa, aika tuntuu pysähtyneen.

Ajan kulumiseen vaikuttaa myös ikä. Vanhemmiten kaikesta tuntuu olevan vähintään kymmenen vuotta – mikä tietysti suht usein pitää paikkansakin – mutta nuo kymmenen vuotta ovat kuluneet yhdessä hujauksessa.

Yksi syy on tietysti siinä, että yksi vuosi on paljon isompi osa esimerkiksi kymmenvuotiaan kuin viisikymppisen elämästä. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että aivojen vanhetessa niiden kyky arvioida ajan kulumista muuttuu.    

Erään teorian mukaan oleellisempi tekijä on kuitenkin kokemusten määrä. Ja nimenomaan toistuvien kokemusten. 

Lapsena ja nuorena tulee jatkuvasti eteen uusia tilanteita, mutta vanhemmiten elämä etenee yleensä vanhoja latuja. Aivot eivät rekisteröi entuudestaan tuttuja tapahtumia ja kokemuksia samalla tavalla, vaan noteeraavat ne vain kursorisesti.

Vahvoja muistoja syntyy yhä harvemmin ja siksi aika tuntuu kuluvan nopeammin.

Tästä kaikesta – jos sen olisi tiennyt – olisi kuitenkin ollut olemattoman vähän lohtua, kun muinoin kouluaikoina vilkaisin ruotsintunnilla kelloa ja kun vilkaisin sitä mielestäni melkoisen hetkosen jälkeen uudelleen, välitunti oli vain kymmenen sekuntia lähempänä.