Valokin on saastetta
Kun vastikään on ohitettu vuoden pilkkopimein aika ja sadattuhannet vaelsivat ihastelemassa Lux Helsinki -valofestivaalin antia, on ehkä väärä hetki puhua valosta saasteena. Mutta silti…
Milloin olet viimeksi nähnyt tähtitaivaan kaikessa loistossaan? Siitä on todennäköisesti aikaa. Jos alati harmia aiheuttavat pilvet jätetään laskuista, suurin ongelma on valosaaste, taivaan tähdet alleen hukuttava hehku, joka on lähtöisin katulampuista, pihavaloista ja rakennusten julkisivuja pyyhkivistä valonheittimistä.
Avaruudesta öiseen aikaan otettu kuva Euroopasta kertoo karua tarinaa. Kaupungit ja niiden lähiympäristöt ovat kirkkaita valoläikkiä, jotka ovat monin paikoin jo sulautuneet yhteen laajaksi valomereksi.
Valosaaste ei ole mikään pikkuriesa, jonka ainoa seuraus on tähtien katoaminen taivaalta. Se vaikuttaa ihmisten unirytmiin, mutta se nyt on monilla aika epäsäännöllinen muutenkin. Univaikeuksien ohella liiallinen ja väärään vuorokauden aikaan osunut altistuminen valolle lisää stressin määrää, masentuneisuutta ja jopa syöpäriskiä.
Suurinta haittaa valosaaste aiheuttaa kuitenkin vaistojensa varassa eläville luontokappaleille.
Jos esimerkiksi lisääntyminen tahdittuu Kuun vaiheiden mukaan eikä taivaalta erotu edes kirkas täysikuu, normaali elämän kiertokulku romuttuu täysin. Ja jos lisääntyminen onnistuukin, keinovalot voivat silti olla vahingoksi.
Merikilpikonnat munivat hiekkarannoille ja kun poikaset kuoriutuvat, ne ryömivät mereen. Suunnistuksen apuna ne käyttävät vedenpinnasta heijastuvaa kuun- tai tähtien valoa. Paitsi jos rannan lähistöllä on ihmisen sytyttämiä valoja, jolloin poikaset lähtevätkin väärään suuntaan ja kuolevat kuivalle maalle.
Valosaaste ja sen vähentäminen on kirjattu joissakin maissa jopa lakiin. Suomessa moiseen ei ole ainakaan vielä menty. Meillähän on sysipimeää korpea yllin kyllin. Totta, mutta se on usein nimenomaan korpea, jossa ei asu ketään, yleensä siellä ei ole edes liikkeellä muita kuin satunnaisia vaeltajia.
Ja joka tapauksessa valosaasteen riivaamat alueet laajenevat, ellei asiaan kiinnitetä huomiota.
Kuten nykyisin on tapana, missä tahansa asiassa mennään usein saman tien äärimmäisyyksiin: ”No pitäisikö kaikkialla olla sitten pimeää?”
Ei tietenkään. Valosaasteen vähentäminen ei tarkoita sitä. Hyvään alkuun päästään jo sillä, että esimerkiksi katu- ja pihavalaistus suunnitellaan järkevästi. Energiankulutuksen kannaltakaan ei ole mielekästä, että suuri osa valosta tärvääntyy ylöspäin taivaan tuuliin.
Vielä pidemmälle mentäessä voidaan ottaa käyttöön ”älykkäitä” valaistusjärjestelmiä. Suomessa on jo joitakin koealueita, joilla valaistuksen määrä riippuu siitä, onko lähistöllä ketään liikkeellä.
Perustaso on himmeähkö, mutta silti riittävä tuomaan turvallisuuden tunnetta. Ja kun joku kulkee esimerkiksi kävelytiellä tai puistossa, lamput kirkastuvat ja himmenevät sen mukaan, kuinka lähellä kulkija on.
Yötaivaan peittyminen valosaasteen alle ei ole pelkästään tähtiharrastajien akuutti huoli, siihen on kiinnittänyt huomiota myös UNESCO, joka on luokitellut sen osaksi yhteistä kulttuuriperintöämme.
Jos valosaasteelle ei tehdä mitään, saattaa Suomessakin olla joskus edessä sama tilanne kuin takavuosina New Yorkissa, kun laaja sähkökatkos pimensi koko kaupungin.
Ihmiset soittelivat paniikissa hätänumeroon, kun taivaalla näkyi suuri määrä outoja pistemäisiä valoja.