Blogit

Tiedetoimittaja Markus Hotakainen hämmästelee maailmankaikkeutta.

Miltä maailma näyttää?

Blogit Taivaan tähden 3.11.2015 10:32
Markus Hotakainen
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
kuitamuita_4_SK

Aamutaivaalla loistelevat Venus kaikkein kirkkaimpana, siitä ylävasemmalle Mars ja kuusenlatvasta yläoikealle Jupiter. Kuva Markus Hotakainen

Aamulla kävimme taivaalla kimaltelevan planeettakolmikon innoittamana kuudesluokkalaisen tyttäreni kanssa keskustelua siitä, voidaanko ”tuhannen prosentin varmuudella tietää, mikä planeetta näkyy just nyt”.

Vastaukseni oli, että voidaan – nykyisin. Planeettojen radat pystytään laskemaan suurella tarkkuudella pitkien aikojen päähän tulevaisuudessa, ja niiden sijainti taivaalla voidaan määrittää jetsulleen minä tahansa hetkenä.

Aina asia ei ole ollut ihan näin selvä. Kreikkalaiset, joita saamme kiittää planeetta-nimityksestä – he alkoivat kutsua tähtien suhteen liikkuvia valopisteitä ”vaeltajiksi” – tunsivat kaikki viisi paljain silmin näkyvää planeettaa.

Tosin heidän näkemyksensä mukaan planeettoja oli kuusi. Noihin aikoihin ei ollut kummoista käsitystä siitä, miten planeetat suhteutuvat toisiinsa, Aurinkoon tai Maahan, joten aamutaivaalla toisinaan kirkkaasti loistavalle planeetalle annettiin nimeksi Fosforos ja ajoittain illalla näkyvälle planeetalle nimeksi Hesperos.

Kreikkalaiset eivät ymmärtäneet, että heidän Aamu- ja Iltatähtensä olivat yksi ja sama planeetta, Venus. Tosin babylonialaiset olivat ilmeisesti oivaltaneet asian jo 3500 vuotta sitten, matkan varrella tieto vain oli päässyt unohtumaan.

Planeettojen todellinen luonne on kuitenkin vielä helppo juttu. 1600-luvun alussa alettiin kallistua aurinkokeskisen maailmankuvan kannalle ja vähitellen planeettojen omituiset liikkeet selvisivät. Niiden olemuskin hahmottui, kun havaintovälineet kehittyivät ja lopulta avaruusajan myötä saatiin instrumentteja jopa paikan päälle.

Muu maailmankaikkeus onkin sitten kinkkisempi asia – yhä edelleen. Tai oikeastaan se on vuosisatojen ja ihan viimeisten vuosikymmentenkin aikana käynyt yhä kimurantimmaksi.

Kaikista tieteen huikeista edistysaskelista huolimatta noin 95 prosenttia maailmankaikkeuden koostumuksesta on hämärän peitossa, kirjaimellisesti ja myös nimensä mukaisesti.

Pimeä aine muodostaa maailmankaikkeuden yhteenlasketusta massasta ja energiasta noin 27 prosenttia ja pimeä energia peräti 68 prosenttia. Näkyvää, meidän tuntemaamme ainetta, on vaivaiset viitisen prosenttia.

Pimeän aineen luonteesta on erilaisia teorioita, mutta pimeä energia on täydellinen arvoitus. Se on toistaiseksi pelkästään abstrakti selitys sille, että maailmankaikkeuden laajeneminen kiihtyy. Jonkin ”voiman” täytyy aiheuttaa kiihtyvä laajeneminen, sillä pelkkä vetovoima saisi sen aiemman olettamuksen mukaisesti hidastumaan.

Ilta- ja aamutaivaalla näyttää olevan kaksi eri planeettaa, mutta nykyisin tiedämme, että planeettoja on vain yksi. Aiemmin maailmankaikkeuden laajeneminen näytti hidastuvan, mutta nykyisin tiedämme, että laajeneminen onkin kiihtyvää.

Vai tiedämmekö – siis ”tuhannen prosentin varmuudella”? Se, miltä maailma näyttää, on lähtökohta kaikelle tutkimukselle, mutta maailma voi näyttää hyvin toisenlaiselta kuin se todellisuudessa on.