Blogit

Tiedetoimittaja Markus Hotakainen hämmästelee maailmankaikkeutta.

Tossa ne on taas

Blogit Taivaan tähden 10.10.2015 09:00
Markus Hotakainen
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
kuuvenus_09102015

Kuu, Venus ja Regulus, Leijonan tähdistön kirkkain tähti. Mars ja Jupiter piilottelevat puiden takana. Kuva: Markus Hotakainen

 

Planeettoja. Läjäpäin. Aamutaivaalla. Ja justiinsahan – viime keväänä ja kesänä – niitä tanssahteli iltataivaalla.

Kirkkaimpana loistelee Venus, sitten tulee Jupiter, ja niiden välissä on himmeämpi, punaisena kimmeltävä Mars.

Viime päivinä joukkoon on tunkenut myös kapeneva kuunsirppi. Ensin se lähestyi vaivihkaa Venusta oikealta eli lännen suunnalta, seuraavana aamuna se olikin Venuksen vasemmalla puolella.

Samalla kun Kuu kapenee ja lähestyy vääjäämättä auringonnousun suuntaa, planeettakolmikko muuttaa hiljalleen muodostelmaansa. Lähimpänä toisiaan planeetat ovat 26. lokakuuta, jolloin ne ovat alle viiden asteen sisällä toisistaan. Silloin Kuu on jo kaukana Auringon toisella puolella, iltayön taivaalla ja melkein täysi.

Kolmen helposti näkyvän planeetan lisäksi aamutaivaalla piipahtaa myös Merkurius. Sitä on paljon vaikeampi erottaa, sillä Aurinkokunnan sisin planeetta ei etäänny kovin kauas Auringosta. Suomessa Merkurius ei näy koskaan pimeällä taivaalla vaan piileskelee auringonnousun tai -laskun hehkussa.

Lokakuun puolivälin jälkeen Merkuriusta kannattaa haeskella suoraan idästä, mistä planeetta nousee Venusta, Marsia ja Jupiteria peesaillen.

Ei ihme, että kreikkalaiset käyttivät tähtien joukossa liikkuvista valopisteistä nimitystä planetes eli ”vaeltaja”. Eivät pysy hetkeäkään aloillaan. Tai no, jos ollaan tarkkoja, pysyvät. Hetken.

Merkuriuksen ohella myös Venus kiertää Aurinkoa Maan radan sisäpuolella, joten se on aina samalla taivaankantilla kuin Aurinko. Venus etääntyy kuitenkin sen verran kauas päivätähdestämme, että se loistaa aika ajoin pilkkopimeällä taivaalla. Silloin Venus voi heittää jopa varjot maahan.

Kun Merkurius tai Venus on kauimpana Auringosta sen itä- tai länsipuolella, se näyttää pysähtyvän toviksi ja lähtee sitten taas vastakkaiseen suuntaan. Kyse on tietysti näennäisestä, omasta rajoittuneesta näkökulmastamme johtuvasta harhasta. Kumpikin planeetta kulkee pitkin rataansa pysähtelemättä välillä.

Samoin tekevät Maan radan ulkopuolella kiertävät planeetat eli Mars, Jupiter ja Saturnus. Niin tietysti Uranus ja Neptunuskin, mutta niitä ei paljain silmin erotu.

Silti nekin näyttävät silloin tällöin pysähtyvän. Kun Maa ohittaa ”sisäkaarteessa” ulompana kiertävän Marsin, Jupiterin tai Saturnuksen (ja toki myös Uranuksen ja Neptunuksen, mutta niitähän oli vaikea nähdä), ne näyttävät pysähtyvän ja vaihtavan suuntaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Jonkin ajan kuluttua liike pysähtyy taas, ja suunta muuttuu uudelleen. Tämä edestakaisin ramppaaminen ajoittuu oppositioon, jolloin planeetta on taivaalla vastapäätä Aurinkoa.

Ulompien planeettojen tekemä oppositiosilmukka aiheutti päänvaivaa ennen kuin oivallettiin – ja uskallettiin ääneen sanoa – että Maa ei olekaan kaikkeuden keskus, vaan planeetta muiden planeettojen joukossa. Ja kiertää Aurinkoa siinä missä kaikki muutkin planeetat.

Ellei näitä aamu-, ilta- tai yötaivaalla vaeltelevia valopisteitä olisi, uskoisimme kenties edelleen, että Aurinko kiertää Maata eikä päinvastoin. Ainakaan asioiden todellinen tola ei olisi selvinnyt vielä 1600-luvulla. Tai no, jos ollaan tarkkoja, 1500-luvulla.