Helvetti ihan naapurissa
Aamuvarhaisella huomioni kiinnittyi puiden välistä vilkkuvaan valopisteeseen: Venushan se siellä. Naapuriplaneettamme näkyy taas hienosti ennen auringonnousua eikä siitä voi erehtyä.
Venus on planeetoista kirkkain ja myös kaikkia tähtiä kirkkaampi. Jos tietää tarkan paikan, Venuksen voi erottaa jopa päivätaivaalta.
Yhtenään otsikoissa oleva Mars, sen vesi ja mahdollinen elämä jättävät Venuksen pahasti varjoonsa. Paitsi että ennen oli kaikki paremmin kaikki oli myös toisin: vielä 1800-luvun puolivälin paikkeilla Venusta pidettiin asuttuna vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä kuin Marsia.
Ensimmäiset varsinaiset tieteistarinat sijoittuivat jokseenkin tasapuolisesti sekä Venukseen että Marsiin. Koska Venus on lähempänä Aurinkoa kuin Maa, se olisi vain vähän lämpimämpi paikka. Elämä kukoistaisi sademetsiä muistuttavissa kosteissa viidakoissa.
Sitten tuli setä Gianni ja pilasi kaiken. Giovanni Schiaparelli julkaisi vuonna 1877 Marsista kartan, jossa punaisen planeetan pinnalla oli tummien ja vaaleiden alueiden lisäksi ristiin rastiin kulkevia suoria viivoja: kanavia.
Osa tähtitieteilijöistä meni samantien sekaisin. Yksi jos toinenkin alkoi nähdä Marsissa kanavia, huikeimmissa havaintokertomuksissa listattiin jopa kanavien yli kulkevia siltoja. Kaikki eivät suhtautuneet kanaviin yhtä suurella mielikuvituksella, mutta monien mielestä ne osoittivat Marsin asutuksi.
Huipputekninen sivilisaatio olisi rakentanut valtavan, koko planeetan kattavan kastelukanavajärjestelmän. Se johtaisi napajäätiköiden sulamisvesiä päiväntasaajan kuiville seuduille. Tarkimpiin karttoihin merkittiin jopa pumppuasemien paikat.
Kukaan ei ollut enää kiinnostunut Venuksesta.
1900-luvulle tultaessa usko marsilaisiin oli jo hiipumassa, ja monet epäilivät – aivan perustellusti – kanavien olevan vain näköharhaa. Havaintokyvyn äärirajoilla ihmissilmä tekee aivojen kanssa helposti kaikenlaisia temppuja ja näkee sellaista, mitä ei ole olemassakaan.
Lopulta Mars kuoli tutkijoiden käsiin. Ja Venuksen kohtalo oli yhtä kolkko.
Havaintotekniikan kehittyessä ja avaruusajan alkaessa Venuksesta saatiin yhtä tarkempia tietoja sekä kaukoputkien että avaruusluotainten välityksellä. Kotiplaneettamme kaksossisarena pidetyllä kiertolaisella ei ole Maan kanssa juuri muuta yhteistä kuin koko.
Venuksen kaasukehä on hyvin tiheä ja se koostuu yli 96-prosenttisesti hiilidioksidista. Se tekee planeetasta todellisen helvetin.
Pinnalla vallitseva paine on yhtä suuri kuin valtamerissämme kilometrin syvyydessä ja hiilidioksidin aiheuttama kasvihuoneilmiö on nostanut pintalämpötilan liki 500 celsiusasteeseen.
Venusta verhoava pysyvä pilviverho koostuu rikkihappopisaroista, joita aika ajoin sataa pinnalle. Tai ei ihan pinnalle, sillä kovassa kuumuudessa sade höyrystyy ennen kuin se ehtii alas saakka.
Venuksessa on ollut aikoinaan myös voimakasta tulivuoritoimintaa ja suurinta osaa sen pinnasta peittävät muinaiset laavavirrat. Sammuneita tulivuoria on todennäköisesti tuhansittain ja on pieni mahdollisuus, että siellä täällä on edelleen vulkaanista aktiivisuutta.
Tällaisissa oloissa elämällä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä. Eikä se onnistu teknisiltä laitteiltakaan. Siinä missä Marsin ankarassa pakkasessa vaeltavat kulkijat voivat toimia vuosikausia, Venukseen laskeutuneiden luotainten ”elinaika” on laskettu tunneissa.
Tätä kaikkea voi miettiä, kun seuraavan kerran bongaa kirkkaan valopisteen aamuiselta taivaalta. Tai sitten naapurimme ankeat olot voi unohtaa ja keskittyä ihailemaan aamutähden loistetta.