Oman aikansa protohipsterit
Avaruuslennoilla parta kasvaa siinä missä maanpinnallakin. Se ei ollut mikään ongelma 1960-luvun alussa tehdyillä ensimmäisillä avaruuslennoilla, sillä tyhjyydessä vietettiin vain joitakin tunteja. Siinä ajassa ei kummoista sänkeä vielä ehdi pukata.
Muutamaa vuotta myöhemmin parrankasvu alkoi olla jo ongelma. Apollo-kuulentoja edeltäneen Gemini-ohjelman lennoilla astronauttikaksikot viettivät avaruudessa pisimmillään liki kaksi viikkoa. Siinä ajassa siloposkiset kansikuvapilotit muuttuivat melkoisiksi resupekoiksi.
Kyllähän naamakarvoja on ajeltu vuosituhansien ajan ja sähköinen partakonekin patentoitiin jo 1920-luvulla, mutta lisämutkan matkaan tarjosi avaruuden painottomuus. Jos kiertoradalla hurauttaa sängen pois, partakarvan pätkiä leijailee ympäri alusta.
Puhtaus on tunnetusti puoli ruokaa, mutta avaruudessa epäsiisteys voi olla tappavan vaarallista. Pieni parranpuru saattaisi tukkia elintärkeät suodattimet ja tunkeutua muihinkin laitteisiin sekoittamaan elektroniikkaa. Avaruudessa ei voi koskaan pelata liian varman päälle.
Samalla kun insinööriarmeija kehitti yli satametristä, kolmesta miljoonasta osasta rakentuvaa kahden miljoonan kilon painoista kantorakettia ja kolmen miehen mentävää kuualusta, osa heistä keskittyi ratkaisemaan parranajon ongelmia.
Ei se nyt niin vaikeaa voisi olla. Jos kerran irrallaan leijailevat partakarvat ovat suurin riesa, liitetään partakoneeseen imuri, joka kerää ne talteen ennen kuin ne ehtivät edes lähteä leijailemaan. Yksinkertaista. Mutta kuluneen sanonnan mukaan helpommin sanottu kuin tehty.
NASAssa on perinteisesti ollut kaikella oma hintalappunsa, joka on yleensä kirjaimellisesti tähtitieteellistä kokoluokkaa. Etenkin kuulentoja varten jouduttiin kehittämään paljon sellaista tekniikkaa, jota ei ollut aiemmin olemassakaan. Ja jos olikin, sitä piti tuunata, jotta siitä saatiin avaruuskelpoista.
Hyllytavaralla ei valloiteta avaruutta. Eikä ajeta avaruudessa partaa.
Imurointijärjestelmä toisensa perään kehitettiin, kokeiltiin ja kehnoksi todettiin. Rahaa paloi vähintään kuusi- ellei peräti seitsennumeroinen summa. Tehoa ei saatu riittävän suureksi, jotta kaikki haivenet olisivat varmasti päätyneet imurin kitaan. Tai sitten tehoa oli niin paljon, että parran olisi voinut imaista suoraan leukaperistä pölypussiin.
Eräänä aamuna – näin tarina kertoo – yksi NASAn insinööreistä, joka oli mukana avaruuspartakonetta kehittävässä työryhmässä, valmistautui kotonaan uuteen työpäivään. Ennen aamiaista mies asteli unenpöpperöisenä kylpyhuoneeseen, huuhteli kasvonsa, levitti niille partavaahtoa ja alkoi ajaa partaansa perinteisellä höylällä.
”Ei se nyt niin vaikeaa voi olla…” Lopun varmaan arvaattekin.
Aivan oikein: Kuuhun matkanneet astronautit käyttivät vanhaa kunnon partahöylää ja vaahtoa, johon karvat kertyivät kuin itsestään.