Moskova on mielentila
Kuuta on kartoitettu 1600-luvun alusta lähtien. Tai oikeastaan jo aikaisemminkin, sillä ”Kuu-ukon” kasvonpiirteet erottuvat paljain silminkin. Tummat alueet ovat valtavia laavatasankoja, mitä ei tietenkään entisaikoina tiedetty. Niitä pidettiin merinä, koskapa sellaisia on Maassakin.
Galileo Galilein ja Thomas Harriotin uraauurtavista piirroksista päästiin pian nimeämisvaiheeseen. Jonkin aikaa Kuun merien, kraattereiden, vuorten ja vuoristojen nimistö oli melkoista sekamelskaa, kun jokainen kartoittaja nimesi pinnanmuotoja mielensä mukaan.
Vihdoin 1650-luvulla jesuiittapappi Giovanni Battista Riccioli laati yhdessä Francesco Maria Grimaldin kanssa yksityiskohtaisen kartan, johon kirjatut nimet vakiintuivat ja ovat edelleen käytössä.
Meille näkymätöntä Kuun puoliskoa sanotaan usein pimeäksi puoleksi, vaikka se ei ole yhtään pimeämpi kuin Maahan näkyvä puolikaan. Tai oikeastaan se on hivenen pimeämpi. Kun Aurinko valaisee Kuun taka- tai kääntöpuolta — siis puoliskoa, joka ei näy meille — Maasta heijastunut valo saa aikaan maatamon.
Kuun näkyessä taivaalla kapeana sirppinä pimennossa oleva osakin erottuu himmeästi. Ilmiön selitti jo 1500-luvun alussa Leonardo da Vinci. Kuun vaiheen kasvaessa maatamoa on yhä vaikeampi erottaa, koska näemme yhä suuremman osan Kuun pinnasta valaistuna, ja toisaalta Kuusta katsottuna sikäläisiä maisemia valaisevan Maan vaihe vähenee.
Kun taivaalla näkyy täysikuu eli Kuun etupuoli on kokonaan valaistu, kääntöpuolelle ei lankea kuin tähtien hyinen ja hyvin vähäinen valo. Silloin siellä on pilkkopimeää. Siten Kuun ”pimeä puoli” on pimeimmillään tosi pimeä.
Saattaa tulla yllätyksenä, että pystymme kurkistamaan aavistuksen myös Kuun kääntöpuolelle. Kuun pyörimisakselin vähäisen kaltevuuden ja vaihtelevan ratanopeuden seurauksena se huojuu hieman. Tästä libraatiosta on seurauksena, että voimme nähdä peräti 59 prosenttia Kuun pinnasta. Ainoastaan 41 prosenttia on totaalisen näkymättömissä.
Tai oli vuoteen 1959 saakka. Silloin orastava avaruustoiminta laajeni jo kosmiseen naapuriimme saakka. Neuvostoliitto lähetti tasan kaksi vuotta Sputnikin, ensimmäisen satelliitin jälkeen Luna 3 -luotaimen kohti Kuuta. Tai oikeastaan vähän Kuun ohi. Kun luotain kääntyi katsomaan taaksepäin, se sai luotua ensisilmäyksen aiemmin tuntemattomille Kuun seuduille.
Kuvat osoittivat, että Kuun puoliskot poikkeavat toisistaan huomattavan paljon. Siinä missä etupuolta kirjovat tummat ”meret”, kääntöpuoli on lähes kauttaaltaan kraattereiden peitossa olevaa ”mannerta”. Ainoa laajempi laavatasanko sai neuvostotutkijoilta nimekseen Mare Moscoviense, Moskovan meri.
Siitä uhkasi tulla kiistakapula, sillä vanhastaan meret oli nimetty sääilmiöiden ja mielentilojen mukaan: Sateiden meri, Pilvien meri, Rauhallisuuden meri… Moskova ei istunut tähän traditioon alkuunkaan.
Keskellä kylmän sodan kuumimpia vuosia saavutettiin kuitenkin poikkeuksellinen konsensus. Kun asiaa pohdittiin avaruusnimistöstä päättävän Kansainvälisen tähtitieteen unionin IAU:n (International Astronomical Union) kokouksessa vuonna 1961, tutkijat rautaesiripun molemmilta puolilta päätyivät yhteisymmärryksessä siihen, että Moskova on mielentila. Ja nimi virallistettiin.