Hopeinen Kuu
Iskelmien suosikkivalonlähde on Kuu, joka valaa auliisti romantillista kajoaan maisemaan. Täydenkuun valossa näkee vaikka hiihdellä talvisilla hangilla – jos hankia sattuu olemaan ja tykkää hiihtämisestä – ja näin elokuussa kuutamot ovat usein vaikuttavia, kun yöt alkavat olla tummia ja täysikuu nousee taivaalla korkeammalle: keskikesällä se hiipii eteläisessä horisontissa ja jättää pohjoisemmassa Suomessa ajoittain nousun kokonaan väliin.
Kaikki tämä on periaatteessa harhaa.
Kuu on hyvin tummaa ainetta. Sen rosoinen pinta heijastaa alle kymmenen prosenttia siihen lankeavasta auringonvalosta. Kuun kraattereiden kirjomat ylänköalueet ovat jonkin verran vaaleampia, joten niistä heijastuu peräti 14 prosenttia, mutta tummemmat ”meret” eli laajat laavatasangot sinkoavat takaisin ainoastaan nelisen prosenttia niihin osuvasta valosta.
Todellisuudessa Kuun pinta on suunnilleen yhtä tummaa kuin vastavedetty asfaltti. Kuulennoilta Maahan tuodut kivet ja erityisesti kuupöly on lähes hiilenmustaa. Apollo-astronauttien vitivalkoiset avaruuspuvut olivat parin kuukävelyn jäljiltä kuin nokikolarin haalarit. Silti Kuu kumottaa kirkkaasti taivaalla. Ei kai se voi pelkkä näköharha olla?
Täydenkuun aikaan Kuun kirkkautta kasvattaa niin sanottu oppositioefekti, jolla ei ole (onneksi) mitään tekemistä politiikan kanssa. Kun katsomme Kuuta, näemme sen epätasaisella pinnalla sekä Auringon valaisemia että varjossa olevia alueita. Kuulla ei ole kaasukehää, joka sirottaisi valoa samaan tapaan kuin Maan ilmakehä, joten siellä varjot ovat sysimustia.
Mitä sivummalta meistä katsottuna auringonvalo Kuun pinnalle lankeaa, sitä enemmän näemme varjoja. Täydenkuun aikaan valo tulee melko tarkkaan samasta suunnasta kuin Kuuta katselemme – jos se tulisi täsmälleen samasta suunnasta, Kuu olisi Maan varjossa ja voisimme ihastella täydellistä kuunpimennystä – joten varjoja ei näy lainkaan.
Sen vuoksi täysikuu on reilusti yli tuplaten kirkkaampi kuin puolikuu eli ensimmäinen tai viimeinen neljännes, vaikka pinta-alan mukaan laskettuna näemme täydenkuun aikaan valaistuna tasan kaksi kertaa suuremman alueen kuin Kuun ollessa puolikas.
Oppositioefektiä voimistaa vielä Kuun pintaa peittävän pölyn rakenne. Se koostuu särmikkäistä hitusista, jotka heijastavat valoa parhaiten takaisin sen tulosuuntaan.
Merkittävin tekijä Kuun näennäisen kirkkauden kannalta on kuitenkin sen näkyminen vielä tummempaa taivasta vasten. Öisellä taivaalla tummanpuhuva Kuu näyttää häikäisevältä kiekolta, josta heijastunut valo kirkastaa synkkää yötä.
Samanlainen, mutta päinvastainen ilmiö on havaittavissa Auringossa. Tummilta, melkein mustilta näyttävät auringonpilkut ovat todellisuudessa hehkuvankuumaa kaasua tai jos tarkkoja ollaan, plasmaa. Sen lämpötila on melkein neljätuhatta celsiusastetta. Muu Auringon pinta on kuitenkin vielä kuumempi, noin 5 500 celsiusastetta. Sitä vasten 3 700-asteinen plasma näyttää liki valottomalta aineelta.
Tummat auringonpilkut ovat siis todellisuudessa kirkkaita ja iskelmätaivaan hopeinen Kuu melko lailla patinoitunut.