Hämärän rajamailla

Profiilikuva
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
maanvarjo_Cam
Kuu, Maan varjo ja häivähdys purppuraa. Kuva: Markus Hotakainen

Näin elokuun loppupuolella eteläisessä Suomessa on öisin jo melkoisen pimeää. Virallisesti sydänyökin on silti vielä hämärän aikaa. Varsinainen pimeys alkaa laskeutua vasta muutaman päivän kuluttua, pohjoisimmassa Lapissa siihen on aikaa vielä kuukauden verran.

Hämärästä on eri versioita sen mukaan, kuinka syvälle taivaanrannan taakse Aurinko sukeltaa. Sydänkesällä hämärä on vaatimattominta eli porvarillista tai yhteiskunnallista laatua.

Silloin Aurinko on alle kuusi astetta pohjoisen horisontin alapuolella. Valoisimman hämärän nimitys juontaa juurensa siitä, että sen aikana on vielä riittävän valoisaa ulkotöiden tekemiseen.

Jos porvarillisen hämärän määritelmä kuulostaa nykyisenä sisä- ja istumatyön aikakaudella kummalliselta, nauttinen hämärä on ehkä vielä kryptisempi. Se pohjautuu merenkulun historiaan, kun paatin sijainti oli määritettävä sekstantin ja tähtien avulla.

Kun Aurinko on 6–12 astetta taivaanrannan alapuolella, merihorisontti erottuu vielä selvästi, mutta kirkkaimmat tähdet ovat silti ilmestyneet näkyviin. Silloin on siis nauttinen hämärä.

Astronominen eli tähtitieteellinen hämärä laskeutuu, kun Aurinko vajoaa yli 12 astetta taivaanrannan alapuolelle. Tähdet näkyvät jo hyvin ja taivaalta erottuu kiikarilla tai kaukoputkella tähtijoukkoja, kaasusumuja ja galakseja. Säkkipimeää ei kuitenkaan vielä ole.

Pimeää odotellessa – jos sitä erityisesti kaipaa – voi seurata hämärän eri vaiheisiin liittyviä ilmiöitä. Vähän ennen auringonlaskua, kun Aurinko on jo hyvin matalalla, taivaanranta alkaa muuttua kellertäväksi tai kellanpunaiseksi.

Kun päivänkehrä putoaa taivaanrannan taakse, horisontissa on vaaleankeltaista, keltaista, jopa vihreää värisävyä. Ellei vihreä ota erottuakseen, kannattaa kallistaa päätä reilusti oikealle tai vasemmalle: usein kikka auttaa.

Samaan aikaan vastakkaiselle puolelle taivasta alkaa kohota siniharmaa Maan varjo. Se on planeettamme heittämä varjo, joka lankeaa ilmakehään. Erityisen hyvin se näkyy kesällä aukealla paikalla.

Puolisen tuntia auringonlaskusta taivaanrannan värisävyt ovat tummuneet ja muuttuneet oranssin, toisinaan jopa ruskean suuntaan. Näiden värien yläpuolelle ilmestyy purppuravalo, jonka sävyt ovat lähellä vaalean- tai lohenpunaista.

Purppuravalon kirkkaus vaihtelee ja se on koreimmillaan ilmaa puhdistaneen sateen jälkeen – eli ei esimerkiksi juuri nyt, kun korkeapaine on parkkeerannut Suomen yläpuolelle ja pitänyt huolta useiden päivien mittaisesta poudasta.

Yhä ylemmäs kipuava Maan varjo alkaa kadota, sillä se sulautuu vähitellen tummuvaan taivaaseen. Vajaa tunti auringonlaskun jälkeen purppuravalo on voimakkaimmillaan. Se värjää myös kaakkoista taivasta, ja joskus voi Maan varjon häviämäisillään olevassa reunassa nähdä punertavaa väriä.

Aurinko vajoaa yhä syvemmälle horisontin taakse ja taivas tummuu tummumistaan. Kun pimeyttä ei ihan vielä tulekaan, päivä alkaa vaihtua hämärän eri vaiheiden kautta uudeksi päiväksi. Sitkeimmät voivat seurata auringonlaskun jälkeistä värien leikkiä päinvastaisessa järjestyksessä ennen aamunkoittoa. Tai sitten mennä suosiolla nukkumaan.