Blogit

Tiedetoimittaja Markus Hotakainen hämmästelee maailmankaikkeutta.

Pilvee, pilvee

Blogit Taivaan tähden 13.8.2015 08:52
Markus Hotakainen
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
pilveepilvee_SK

Kerrankin pilvet väistyivät oikeaan aikaan. Kuva: Markus Hotakainen

Juice Leskisen vanhan biisin teema ei päivänvaloa kestä, mutta sen kertosäe pyöri eilisiltana auringonlaskun aikoihin mielessä – vaikka taivaalla pilviä olikin. Tai ehkä juuri siksi.

Vuotuisen perseidien tähdenlentoparven maksimiyö oli hämärtymässä. Näytti siltä, että kosminen ilotulitus oli jäämässä taas kerran vesihöyrytihentymien taakse. Ihan perinteiseen tapaan.

Tai ainakin itselleni perinteiseen.

Aloitin tähtiharrastuksen 1970-luvun lopulla ja heti kaukoputken hankittuani sain ensimmäiset viitteet siitä, mitä tuleman pitää. Kannoin uutuuttaan kiiltelevän peiliteleskoopin takapihalle ja suuntasin sen tähtikirkkaalle, pilvettömälle taivaalle. Kumarruin säätämään jalustaa, jotta saisin kaukoputken mukavammalle katselukorkeudelle.

Säätöruuvit auki, jalat pidemmiksi, ruuvit tiukalle. Koko operaatioon meni aikaa ehkä minuutti, korkeintaan kaksi.

Kun kohotin katseeni taas taivaalle, tähdet olivat kadonneet. Ne olivat hetkessä peittyneet paksuun pilveen, jota riitti taivaanrannasta toiseen. Pilvipeite ei kuitenkaan kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt, vaan se jämähti niille sijoilleen.

Loppuvuodesta 1985 Halleyn kuuluisa komeetta näkyi Suomenkin taivaalla. 76 vuoden välein Aurinkokunnan sisäosiin palaava pyrstötähti oli iltaisin matalalla lännen suunnalla. Vuoden pilvisimpään aikaan osui ihmeesti myös joitakin selkeitä säitä.

Yhtenä iltana olin Kaivopuiston tähtitornissa näyttämässä komeettaa yleisölle. Kun uteliaiden jono oli kasvanut kymmenien metrien mittaiseksi, lähellä taivaanrantaa väijynyt kapea pilvijuova peitti komeetan tarkasti taakseen – ja seurasi sen hidasta vajoamista yhä alemmas, aina horisonttiin saakka.

Taivaantarkkailijan huippuhetkiä on Auringon täydellinen pimeneminen, kun se jää Kuun taakse. Suomessa täydellinen auringonpimennys näkyi viimeksi vuonna 1990, seuraavaa saamme odotella vuoteen 2126. Tai olisi näkynyt.

Joillakin paikoilla heinäkuinen aamuyön Aurinko pilkisti pilvien lomasta, mutta itse istuin Patvinsuon kansallispuistossa Suomunjärven rannalla ”nauttimassa” 200-prosenttisesta pimennyksestä: Auringon edessä oli Kuun lisäksi paksu pilviverho.

Takaisin eilisiltaan. Hämärän hiljalleen laskeutuessa alkoi ennakkoaavisteluista huolimatta näyttää yhä lupaavammalta. Lännen suunnalta pukkasi edelleen pilveä, mutta hattaroita oli kaiken aikaa harvemmassa. Tuikkivia tähtiä ilmestyi taivaalle yhä enemmän.

Kun yö oli niin pimeä kuin se näillä leveysasteilla elokuun puolivälissä ylipäätään voi olla, taivaan poikki sujahti tähdenlento toisensa perään. Välillä kirkkaampia, välillä himmeämpiä, usein hetken aikaa viipyvän savuvanan jälkeensä jättäen.

Hiekanjyvää pienemmät kappaleet syöksyivät Maan ilmakehään yli 200 000 kilometrin tuntinopeudella ja kärähtivät vajaan sadan kilometrin korkeudella silmänräpäyksessä tuhkaksi. Hiukkaset ovat peräisin Swiftin-Tuttlen komeetasta, jonka syytämästä pölystä on muodostunut sen rataa myötäilevä vana.

Kerran vuodessa Maa kulkee pölyvanan lävitse ja elokuisella taivaalla singahtelee meteoreja, parhaimmillaan useita kymmeniä tunnissa. Idän suunnalta suihkivat tähdenlennot loivat viime yönä vahvan mielikuvan avaruuden halki kiitävästä maapallosta.

Näkymää eivät edes pilvet haitanneet. Tällä kertaa Juicen sanoitus oli ihan kohdallaan.