Tähtien välissä tuulee
Tasan 30 vuotta sitten ilmestyi suomeksi Cordwainer Smithin hieno tieteisnovellikokoelma Planeetta nimeltä Shajol. Balladimaisista ja mystisen surumielisistä kertomuksista rakentuvan kirjan avaustarinassa Neito joka purjehti Sielua kerrotaan urheista miehistä, jotka ”purjehtivat aluksilla tähtiin, ensimmäisillä aluksilla, jotka veivät ihmisen ulos tämän auringon alta” (suomennos Matti Rosvall). Ja yhdestä naisesta, joka ohjasi Sielu-nimistä alusta kymmeniä vuosia kestävällä matkalla.
Vaikka novellin purjealukset vauhdittuvat matkaan valon suoman säteilypaineen tuuppimina, avaruudessa myös tuulee. Eikä se ole mitään pientä virettä vaan kunnon puhuria.
Hubble-avaruusteleskoopin tuoreista otoksista julkaistiin vastikään kuva otsikolla ”Jousimiehen myrskyisät meret”. Runollisuuteen pyrkivä sanavalinta on yhtä aikaa liioittelua ja vähättelyä. Avaruuden tyhjyydessä ei tietenkään ole meriä, vaikka kosmoksen voikin mieltää rannattomaksi ulapaksi, mutta toisaalta siellä tuulee niin, että tukka lähtee – ja pää myös.
Kuvassa näkyy pieni palanen Laguunisumun, kaasusta ja pölystä koostuvan pilven keskiosia. Linnunradan keskuksen suunnassa sijaitsevan kohteen etäisyys on yli 4 000 valovuotta ja läpimittaa sillä on kymmeniä valovuosia.
Sumu näkyisi nipin napin paljain silmin, ellei se jäisi Suomesta katsottuna niin matalalle. Jousimiehen tähdistön pohjoisosat kohoavat vain muutaman asteen eteläisen horisontin yläpuolelle ja kaiken lisäksi valoisina kesäöinä, jolloin tähtiä ei muutenkaan taivaalla juuri näy.
Pilvessä syntyy uusia tähtiä, jotka muokkaavat sen ulkomuotoa. Laguunisumun sisuksissa on jo muodostunut yli sadan tähden joukko, joka on puhaltanut ympäriltään ylimääräisen kaasun pois.
Kuvan keskellä kajastaa kirkas tähti, joka tunnetaan nimellä Herschel 36. Se on vielä osittain kietoutunut kaasuun, josta se on tiivistynyt, sekä pölyyn, joka näkyy tummina, liki läpitunkemattomina kielekkeinä, pyörteinä ja verhomaisina rakenteina.
Samaan kuvaan on yhdistetty näkyvän valon lisäksi myös infrapunasäteilyn aallonpituuksia, joten pääsemme kurkistamaan alueille, jotka muuten jäisivät tyystin pimentoon.
Nuoren tähden voimakas säteily ionisoi kaasua ja saa sen hohtamaan. Tähdestä joka suuntaan sinkoava hiukkasvirta eli tähtituuli puolestaan muokkaa pölypilviä ja loihtii niistä mielikuvituksellisia muotoja.
Ikuiselta vaikuttava maailmankaikkeus ei suinkaan ole ikuinen, eivät myöskään kohteet, joita eri havaintolaitteilla pääsemme ihmettelemään. Laguunisumulla on ikää vasta pari miljoonaa vuotta – mikä tietysti ihmisikään verrattuna on jokseenkin ikuisuus – mutta sen päivät ovat jo luetut.
Herschel 36 ja muut nuoret tähdet puhkuvat niitä ympäröivän kaasun ja pölyn lopulta kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Jäljelle jää kirkkaasti loistavien tähtien joukko, joka sekin hajoaa kymmenien tai satojen miljoonien vuosien kuluessa.