Fingerpori-sarjakuvan piirtäjä pähkäilee maailmaa vitsien takana.

Tähän on tultu kuuntelee Kaija Saariahoa

Pertti Jarla
Blogit Tähän on tultu 10.11.2012 18:32

Jos joku kertoo pitkästikin kuinka ei vaikka osaa jotain kieltä tai ymmärrä jotain taidetyyliä, tulee mieleen mitä Monty Python sanoo masturboinnista:

”…you need no longer be ashamed of those ’difficult’ feelings. (On the other hand you shouldn’t be proud of them)

Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg kirjoitti aika pitkän jutun siitä, kuinka vaikeaa oli yrittää ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia. Artikkelissa mennään minusta vähän niillä rajoilla.

HS: Toimittaja yritti ymmärtää Kaija Saariahon musiikkia

Haluan kommentoida Malmbergin juttua, koska en itse tiedä klassisesta musiikista juuri mitään, mutta olen kuunnellut jonkin verran Saariahon tuoreempaa tuotantoa ja pidän siitä.

Olen ehkä lukenut viime päivinä liikaa informaatiografiikasta ja katson juttuja mielessä data-ink, siis kuinka paljon esitykseen käytetyssä musteessa on dataa, paljonko turhaa. Malmberg kirjoittaa tuhottoman pitkät pätkät mm. Simone Weilin elämästä. Nykymusiikin ymmärtämisen kannalta täysin epäolennaista. Myös sitä, että musiikkiin on vaikea keskittyä kun on melua, käsitellään aika pitkälti.

Jutussa on itse asian kannalta hyvin tärkeitä huomioita, kätkettynä tekstimassan sekaan:

”Yritän käsittää musiikin tilana, en pötkönä”

Siinä se, tiloja ja niiden muutoksia. Malmberg tuntuu yrittävän liikaa, olisi vain rentoutunut ja vaikka miettinyt lapsensa futistreenejä kuulemansa musiikin valossa. Näin syntyy mielentiloja ja mielikuvia, nyt ei ole kysymys tarttuvista melodioista. Tosin näin ei ehkä olisi syntynyt noin hiton pitkää artikkelia.

Väitän, että jos tuo sama hirveän vaikea musiikki olisi soinut jonkun elokuvakohtauksen taustalla, se olisi uponnut toimittajalle aivan täysin. Uskallankin juntisti sanoa: suhtautukaa moderniin klassiseen kuin elokuvamusiikkiin. Antakaa omien leffojen muodostua päähän.

Etsikäähän Ilkka Malmberg ja kumppanit vaikka Spotifystä Asteroid 4179-Toutatis. Se löytyy mm. osana erästä Holstin Planetsien levytystä, ja on Kaija Saariahoa. Jos ette suostu tyhjentämään mieltänne, miettikää vaikka että katsotte scifielokuvaa maailmoja tuhoavasta asteroidista. Avaruus on siinä biisissä, ja iso asteroidikin kyllä tuloo.

Pertti Jarla

Kirjoittaja on porvoolainen sarjakuvantekijä.

Keskustelu

Timo Ala-Vähälä kirjoittaa:

Tulkitsin tuon jutun vähän toisin. Malmberg ei oikeastaan kirjoita Saariahon musiikista, vaan hän vie eteenpäin kahta tarinaa: sitä kuin Simone Weil koettaa käydä työläisestä ja vallankumouksellisesta ja toisaalta hän itse yrittää käydä sivistyneestä perehtymällä Saariahon musiikkiin. Weil epäonnistuu traagisesti, Malmberg vähän koomisesti.

Malmbergin uskottavuutta heikentää tietysti se, että hän samalla viittaa lukeneisuuteensa ja antaa muutenkin ymmärtää että hän oikeasti jo kuuluu siihen sivistyneistöön, johon hän teesekentee Saariahon ymmärtämisellä pyrkivänsä

Sanoisin että Ala-Vähälä on selvästi lukenut tuon artikkelin enemmän ajatuksella kuin minä. Kuitenkin, vinkkini sivistyneistöön nykyklassisen kautta pyrkiville on toivottavasti jollekin hyödyllinen.

Sanoisin että väärin haukuttu. ;D

Saariahon kappaleen, siis sen jota Malmberg on yrittävinään ymmärtää, nimi on La Passion de Simone. Omistettu hälle, Simone Weilille, tuo kappale. Ei ole varsinaisesti kaukaa haettua lähestyä Simone Weil -passiota Simone Weilin persoonan kautta, luulen. Matteus-passiotakaan on paha ymmärtää jos evankelistan kertomus Jeesuksen kärsimysnäytelmästä ei ole tuttu. Lähtökohta Weilin nostamiselle esiin ei ole mitenkään perusteeton.

Data-ink on muutenkin hieman huono kriteeri tässä tapauksessa. Tyylilajiltaan jutun voisi ajatella vertautuvan vaikkapa proosalliseen matkareportaashiin. Niissäkään ei tarkoitus ole valistaa lukijaa ytimekkäällä faktumitiedoilla; matkaoppaat ja tietosanakirja-artikkelit oma lukunsa. Eksoottisen ulkomaankohteen sijasta tehdäänkin matka nykymusiikin maailmaan.

Sille taas että juttu taisi oli hieman kuivahko eikä erityisen mielenkiintoinen, ei taas voi mitään. Pintapuolisen selailun, kun en innostunut juttua kokonaan lukemaan, päälle minä tosin haukkuisin… keinotekoisuudesta. Eihän siitä paljoa sanottavaa irti saa jos ei ymmärrä, siis nykymusiikista.

En tosin ymmärrä minäkään, mutten kirjoita siitä Kuukausiliitteeseen, että tuota juu.

Toisaalta, samassa lehdessä käytiin tarkastamassa Porthanian vessanseinäkirjoitusten laatu (katso kuvat!), että tuota noin. On Kuukausiliitteen toimituksessa ollut ideoista pulaa?

Kuten sanoin, olen ehkä lukenut niistä infograafeista liikaa. Huomasin kyllä mikä teoksen nimi ja teema on. Olisin vain mieluummin lukenut suhteessa enemmän nykyklassisesta musiikista, Saariahon musiikista erityisesti, ja sen ymmärtämisestä verrattuna Weilin elämäntarinaan.

Melodisen klassisen musiikin ystävänä olen aina irvistellyt näiden saariahojen kakofonialle. Kaipa se taidetta on, koska näin kovasti väitetään kulttuurisivuilla ja ”asiantuntijoiden” taholta. Miksi tuollainen musiikki sitten on niin vastenmielistä kuunneltavaa, en ymmärrä? Eikö musiikin tulisi olla nautintoa eikä kärsimystä…

DuPont, olet sentään rehellinen, olisi tavallaan aika junttia jos teeskentelisit pitäväsi siitä vaikkei kolahtaisikaan. Minuun ja tosi moneen muuhun se kuitenkin uppoaa, joten kyse taitaa olla ns. makuasiasta.
Modernia klassista on monenlaista, ja Saariahonkin musiikki on muuttunut kovasti aikojen mittaan. Suosittelisin tutustumaan laajemmin, En jaksa kuunnella sitä atonaalisinta ollenkaan, jotkut jaksavat.

Arvostan sitä, että ihmiset kertovat rehellisesti ja suorasti omia mielipiteitään. Sen sijaan en arvosta sitä, että samalla toisten ihmisten mielipiteitä halveksitaan ja väheksytään, oli kyse sitten ns. taviksille naureskelusta tai dupontmaisesta musiikin ammattilaisten ammattitaidon lapsellisesta lainausmerkittämisestä.

En väitä sitä, että Saariahojen kaltaisissa säveltäjissä olisi sinänsä mitään vialla, en vain ymmärrä, mikä heissä on niin taiteellista. Kyse on pitkälti samasta asiasta kuin nykykuvataiteen kohdalla. Esteettinen taide vetoaa suuriin joukkoihin, moderni näkemys vetoaa toisiin taiteilijoihin. Eivät tavalliset ihmiset ymmärrä noita nykytaiteen möykkyjä, joita kriitikot ylistävät. Toiset taiteilijat sitten määrittelevät, mikä on taidetta. ”Taide” pyritään siten rajoittamaan pienen piirin ymmärtämäksi ”oikeaksi taiteeksi” rahvaan suosiessa toisenlaista, vähempiarvoista sellaista.

Jos Saariaho olisi suosittua, pitäisikö kukaan sitä taiteena? Kuinka moni oikeasti kuuntelee vapaa-ajallaan Saariahoa? Eivätkö taidepiirit halua juuri erottua rahvaasta? Suosittu ei ole taidetta, se on rahvaanomaista. Vähemmänsuosittu voi olla taidepiirien hyväksymää, jotain sellaista, jolla luodaan se ero rahvaan näkemyksiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että DuPontin mielestä Saariahon ja muiden taiteilijoiden arvostus määriytyy toisten taiteilijoiden mielipiteiden perusteella, mutta samalla hän itse kuitenkin vetoaa ns. tavallisten ihmisten taidemieltymyksiin, vaikka hän käytännössä voi tarkoittaa pelkästään omaa mielipidettään. Eli hän määrittelee mistä ”suuret joukot” ja ”rahvas” pitää, vaikka tarkoittaa todellisuudessa mistä ITSE pitää. Tämä ei ole oman mielipiteen rohkeaa esittämistä, vaan kuviteltujen massojen selän taakse piiloutumista.

Enkä haluaisi heittäytyä hirveän henkilökohtaiseksi, mutta DuPont käyttää samaa Tavallinen kansa -korttia ja -retoriikkaa myös muissa keskustelunaiheissa, väittäen esim. suuren yleisön ärsyyntyvän homojen esittämisestä viihteessä ja elokuvissa tai rasismin ylikorostamisesta mediassa, vaikka kyse on siitä että häntä itseään ärsyttävät nämä asiat. Tosiasiassa mitään ns. tavallista kansaa tai massojen mielipiteitä ei ole olemassakaan, tai niitä ei voi millään tieteellisellä keinolla todentaa. On vain erikokoisia ihmisjoukkoja, joilla on erilaisia mielipiteitä, joiden joukosta jokainen voi halutessaan löytää mieleisensä ”kyllä kansa tietää” -totuuden.

Olkaa ylpeitä omasta mielipiteestänne ja seiskää suorana niiden takana. Älkää kyyristykö toisten suojaan. Sellainen käytös kuuluu päiväkotien pihoille (eikä oikeastaan edes sinne).

Asiasta melkein kolmanteen. Katsoimpa tuossa taannoin hyvin kiintoisan TEDx talkin

Mark Applebaum: The mad scientist of music

jossa jutusteltiin Saariaholaisen tyylisestä musiikkityylistä.

Itse innostuin Lindbergistä ihan vahingossa parikymmentä vuotta sitten kun sitä tuli televisiosta ja tykkäsin. Siis tuo sana tykkäsin on ihan oikea. Se svengas… (ja tuo elokuvamusiikkiveto on hyvä! sillä mainostan nykymusiikkia lapsilleni ja se tepsii osittain ainakin).

Mutta totta on sekin että minä maallikkona banalisoin tykätessänikin väistämättä tämän nykymusiikin. Boulez on mahtava (musiikki huokuu kuin aineen läpi, sanoisin minä maallikkona)mutta en minä hänen musiikillisesta rakenneajattelustaan mitään ymmärrä. En siis ymmärrä, MIKSI ja MITEN musiikki on tuollaiseksi saatu. ja nuo kysymykset ovat juuri sitä asiantuntevuutta.

Ajattelen niin että se mistä ammattilaiset puhuvat, on samaa kuin mistä puhuvat vaikka arkkitehdit: että miten rakenteet uudistuvat ja miten se tehdän vanhalle perustaen ja sen kestävyyttä kokeillen; kyse on rakentamisesta, matematiikasta ja taidosta; että miten jokin efekti saadaan aikaan oivaltavalla tekniikalla tai idealla. Ja tätä maallliko ei voi tietää sen enempää arkkitehtuurissa kuin (nyky)musiikissakaan (jos olen rehellinen, en minä oiekastaan TIEDÄ, onko joku rock-kitaristikaan ihan objektiivisesti hyvä vai fiilistelenkö minä häntä vain ihan tunnepohjalta kun en itse soita kitaraa… niin kuin en mitään mutakaan soitinta). Eli kun ammattilainen sanoo VAU, se tarkoittaa eri asiaa kun minä sanon VAU… Kun ammattilainen puhuu musiikista, se tietää mitä joku on saveltäessään TEHNYT ja miten taitavasti ja ihailee sitä. Muu on metafysiikkaa… tai fiilsitelyä.

Ugh. Olen puhunut.

Näitä luetaan juuri nyt