Fingerpori-sarjakuvan piirtäjä pähkäilee maailmaa vitsien takana.

Sota vaihtoehtoisena todellisuutena

Pertti Jarla
Blogit Tähän on tultu 29.5.2012 18:05

Luin, että Hyvinkään 18-vuotias kaksoismurhaaja on ollut kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja sotapeleistä. Väkisinkin alkaa miettiä, onko hänen kiinnostuksensa sotajuttuja kohtaan ollut samanlaista kuin joskus minulla.

Harrastin puupyssyn kanssa hiiviskelyä ja kuviteltuja hahmoja vastaan taistelemista ahkerasti lapsena. Sotatantereet tuntuvat kiinnostavilta ja jännittäviltä maailmoilta korkkareista ja televisiosta katseltuina. Jos joku tyyppi jossain elokuvassa sanoo että ”sota on helvettiä”, ei lause hirveästi hetkauta jos paras käsitys helvetillisyydestä on pitkä hiihtolenkki koulussa.

Armeijan käyminen muutti käsitykset sotimisesta. Ulkosalla poterossa olikin kylmä suurimman osan vuotta. Ilman peruskuntoa jopa pienen näreen yli hyökkääminen vei voimat, kuvissa siistin näköinen kypärä oli epämukava raskas pata. Tajusin aika nopeasti, että oikeassa sotatilanteessa hajottava metsäleiri kestäisi kuukausia, ei saisi ruokaa ja lepoa senkään vertaa ja ennenkaikkea minua yritettäisiin jatkuvasti tappaa. Todennäköisesti menisi raaja tai henki.

Eli siinä mielessä armeija oli kasvattava kokemus. Muistan kuitenkin, miten kiehtova vaihtoehtomaailma sota on ilman realismin painolastia: eläminen olisi haastavaa, mutta aika yksinkertaista. Tuhoamalla vaikkapa tankin voisi kunnostautua kaikkien silmissä kertalaakista täysin kiistattomasti. Pääsisi käsittelemään hienoja aseita. Omissa kuvitelmissaan voi olla vaikka kuinka etevä taistelija; ei ikinä ole hengästynyt, kädet eivät tärise eikä hikeä mene silmiin.

Sotafantasioissaan voi siis elää jännittävää elämää, kunnostautua koko ajan ja hallita tilanteita täysin. Se on houkutteleva vaihtoehtomaailma etenkin, jos tosielämässä ei viihdy eikä kunnostaudu. Ovatkohan tietynlaiset ammuskelutapaukset osaksi sitä, että tällaisissa fantasioissa viihtyvät tyypit yrittävät tuoda vaikeaan tosielämään olosuhteita, joissa kuvittelevat olevansa elementissään? Olisiko armeijan käyminen tuonut Hyvinkään ammuskelijan sotaunelmistaan maan pinnalle?

Voi olla että ei. Ehkä tuokin 18-vuotias olisi hurahtanut intissä kahta pahemmin. Ja jopa osa sodassa olleista haikailee rintamalle takaisin. Mutta enemmistölle jopa sodan simulointi armeijan leireillä riittää, saati sitten tositoiminta. Luin joskus saksalaisten vanhojen rintamamiesten kööristä, joka kokoontui säännöllisesti olutta juomaan ja muistelemaan. Tunnuslauseenaan oli ”ei koskaan enää sotaa”. Tässäkin kannattaa kuunnella asiantuntijoita.

Kuvittelisin, että ainakin useimpien veteraanien toveruus on samanlaista kuin tsunamista tai muusta katastrofista selvinneiden: saatetaan muistella mielellään elämän dramaattisinta vaihetta, mutta ei todellakaan toivota että tulisipa taas tsunami ja kuolisi kavereita. Veteraanien juttujen, siis kaunistelemattomien, kuunteleminen tai lukeminen tekisi yläasteikäisille koululaisille epäilemättä hyvää.

Kun itse yrittää tehdä sarjakuvamuotoista sotafiktiota, haaste on kiinnostava: kuinka kuvailla sotaa kaikessa inhottavuudessaan niin, että tarinaa viitsii lukea?

Pertti Jarla

Kirjoittaja on porvoolainen sarjakuvantekijä.

Keskustelu

”Kun itse yrittää tehdä sarjakuvamuotoista sotafiktiota, haaste on kiinnostava: kuinka kuvailla sotaa kaikessa inhottavuudessaan niin, että tarinaa viitsii lukea?”

Inhorealismi ja suuri yleisö ei nyt vain toimi. Pitää olla sankari- tai selviytymistarina. Siinä sivussa voi tietysti kertoa omaa sanomaansa.

Hyvä kommentti kirjoittajalta. Poikien mahdollisuudet itsensä ilmaisuun ovat rajalliset ja nykyyhteiskunta määrittää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Kun koululaitosta muutettiin ja sotalelut kiellettiin tehtiin samalla yhteiskunnan miespuolisten oleminen monintavoin vaikeaksi ja nykyään hiemann vilkas ja raju poika saa diknoosin ja hänet syrjäytetään. Puolustusvoimat sulkee pääsyn niiltä jotka sotilaskasvatusta eniten tarvitsevat.Valtion on velvoitettava armeija ottamaan osa kasvatusvastuusta. Tehdään paikasta taas miesten koulu. Ammattisotilaiden koulutukseen on helppo lisätä vaikeiden henkilöiden opastusta ja käsittelyä. Silti poikien itsetunto pysyy parempana kuin syrjäytyneenä pysyessään. Tätä on kokeiltu käytännössä Britanian armeijassa, johonka on luotu koulutusohjelma katulapsille. Näin tehtiin ennen myös Suomessa.

Hyvä kommentti nimimerkiltä ALPO.
Kuuntelin aamulla miten pääesikunnan eustaja sysäsi vastuuta kunnille näistä nuorista, jotka eivät kelpaa armeijaankaan.

Takavuosina miesten koulusta ei niin vain lähdetty lätkimään ja annettiin ymmärtää että kaikkia tarvitaan. Kruunu piti pojistaan huolta (fyysisiä puutteita pyrittiin korjaamaan, esim hampaat hoidettiin jne).

Koko ajan meillä hoetaan, ettei meitä mikään uhkaa. On ymmärrettävää, että yksipuolisesta aseriisuntaa ei kuitenkaan tehdä. Miksi sitten ei puolustusvoimille anneta lakisäteistä yhteiskunnallista velvoitetta edes yrittää saatta juuri tämä syrjäytymisvaarassa oleva osa nuoristamme raiteilleen (säännöllinen elämä, fyysisen kunnon ja itsetunnon kohottaminen yms).

Otettaisiin puolustusvoimista mahdollinen hyöty irti. Kannattaaahan esimerkiksi näin rauhan ajan olosuhteissa varustaa kuljetushelikopterimme metsäpalon sammutuskalustolla.

Sinänsä on ymmärrettävää, että kenraalit mielellään luopuvat heikosta aineksesta. Kukapa sitä ehdoin tahdoin ottaisi ongelmia hoitaakseen.

Presidenttimme Mauno Koivisto ei sympatiseerannut sivareita ja aseista kieltäytyjiä. Hänen mielestään oli hyvä, että armeijaan tuli myös niitä, jotka eivät olisi kovin innolla aseisiin tarttumaan.

Olisiko niin, että armeija tarvitsisi edelleen myös sven dufvansa.

Näitä luetaan juuri nyt