Kun toimittaja siteeraa pahasti ja tekee kipeää

Annoin erään ensimmäisistä ns. syväluotaavista haastatteluistani Apu-lehdelle. Taisi olla 2007, pian sen jälkeen kun Fingerpori-sarjakuvani alkoi ilmestyä. Kun luin valmiin artikkelin, sen otsikkona oli ”Olen kasvanut naurattamaan”.  Erittäin vaivaannuttavaa. En ollut takuulla sanonut mitään noin ylimielisen itsetyytyväistä.

Independent-lehden palkittu toimittaja Johann Hari pyysi juuri julkisesti anteeksi yleisöltä. Hän oli mm. korvannut artikkeleissaan haastateltavien vaikeaselkoisia kommentteja paremmilla ja selkeämmillä, jotka oli kopioinut eri lähteistä. Anteeksipyynnössään hän sanoo oppineensa, että

”An interview isn’t an X-ray of a person’s finest thoughts. It’s a report of an encounter.”

Hyvin sanottu. Toimittajan tehtävä ei siis olekaan kuvata täsmällisesti haastateltavan päänsisäisiä ajatuksia, vaan kohtaamista hänen kanssaan. Toimittaja raportoi kuvauksellaan ja tavallaan siteerata puheitani sen kuvan, jonka annan ulospäin. Onko se jotenkin ”väärempi” kuin se kuva, joka minulla on itsestäni? Ehkä se on pikemminkin aidompi.

Jos käyttäydyn aggressiivisesti, mutta olen omasta mielestäni joviaalin rento Reino, en välttämättä tunnista itseäni haastattelusta. Tuolloin minulla on ongelma, ei olemuksestani kirjoittavalla toimittajalla. Usein näkee poliitikkojen kauhistelevan toimittajien heistä ”maalaamaa” kuvaa. Tulee mieleen, eivätkö heidän äänestäjänsä ja kannattajansa seuraa nimenomaan sitä ulospäin välittyvää vaikutelmaa, eivät lämpimän pään sisäisiä ajatuksia?