Blogit

Fingerpori-sarjakuvan piirtäjä pähkäilee maailmaa vitsien takana.

Kansallinen itsetunto, pizza ja Corto Maltese

Blogit Tähän on tultu 3.4.2012 12:49
Pertti Jarla
Kirjoittaja on porvoolainen sarjakuvantekijä.

Elämäntaitokouluttaja joskus esitteli eri persoonallisuustyyppejä, en enää muista mitä, mutta hän korosti että toinen ei ole toistaan parempi tai huonompi: jokaisessa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Tämä pätee mielestäni myös kansanluonteisiin.

14 vuotta sitten Varsovassa paikallinen opas kertoi meille turisteille puolalaisesta suurmiehestä, joka oli myöhemmällä iällään siirtynyt USA:han. Joukossamme ollut amerikkalaistäti korjasi opasta: tämä lausui maanmiehensä nimen väärin, täti neuvoi miten se tulee lausua, leveällä jenkkiaksentilla. Opas otti tiedon vastaan hymyillen ja taisi jopa kiittääkin. Erilaiset kansalliset itsetunnot kohtasivat.

Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilta palanneet kollegani tiesivät kertoa, että strippisarjoja on aivan turha yrittää myydä Ranskassa, siellä niitä yksinkertaisesti ei ole tapana lukea. Verrataan tätä Suomeen: Jos joku täällä julkaisisi aivan uudenmuotoista sarjakuvaa, jolla on yli satavuotinen rikas perinne, lukeva yleisö pitäisi velvollisuutenaan tutustua siihen. Positiivista huomiota ja rahallista tukea satelisi.

Amerikkalaistakin sarjakuvakulttuuria vaivaa haluttomuus kokeilla: yrittivät hiljattain julkaista meille jo hyvin tutun Corto Maltesen seikkailuja albumimuodossa. Koskapa USA:ssa katsotaan yleisön ostavan mieluiten vain tiettyyn formaattiin painettuja kirjoja, ”väärään” muotoon tehty sarjakuva silvottiin piloille.

Suomessa tuskin enää kehdattaisiin turmella ulkomaan klassikoita, mangakin julkaistaan mielellään oikeaoppisesti peilikuvana. Näin ilmetessään joustavuus on erittäin hyvä asia. Mitä vikaa siinä on? Itseäni ainakin inhottaa niuhotus pizzasta.

Viime sunnuntaina kävi ilmeiseksi, että joutuisin tappamaan aikaa Turussa. Googlasin, mikä olisi ”Turun paras pizza”. Löytyi Suomi24 -keskustelu aiheesta. Monelle keskustelijalle parasta pizzaa tarjosi 1975 avannut ravintola Dennis. Niin he ainakin kuvittelivat. Pian puristi hyökkäsi esiin:

Denniksen pizza on ihan antiteesi _hyvälle_ pizzalle (…) Kunnon pizzassa on rapea, ohut pohja, maukas, hyvin maustettu tomaattikastike, täytteitä ei läjäpäin, juusto mozzarellaa, ehkä vähän parmesania.

Tätä saa aina kuulla kun pizzoista tulee puhe. Pitää kunnioittaa hartaasti alkuperäisen mallista pizzaa. Suomalaiseen makuun kehittynyt paksupohjainen, reilusti täytetty versio ei ole ”oikea”.

On tottakai täysin ok sanoa, että pitää perinteisen mallisesta pizzasta, eikä pidä suomalaistyyppisestä. Mutta että tullaan valittamaan ihmisille, joiden makuun tietty pizza on paras, että he ovat muka jotenkin väärässä. Me olemme suomalaisia, eikä meillä ole oikeutta kajota suuren ruokamaan Italian resepteihin.

Tämä on heikkoa kansallista itsetuntoa tuhoisimmillaan. Purismia, inhoan purismia. Se tappaa monimuotoisuuden ja kehityksen. Italiassa tehdään monia erityyppisiä pizzoja, saati sitten maailmalla. Tämä rikkaus on syntynyt siitä, ettei ole kytätty mitä juustoa sen lätyn päälle ”saa” laittaa. Suomalaisen kebabpizzerian tarjoama tuhti pläjäys on osa tätä diversiteettiä, eikä ole mitään syytä miksei siitä saisi olla ylpeä.

Sama nöyryys, joka saa meidät julkaisemaan Corto Maltesen oikeassa muodossa ja oikealla lailla käsin tekstattuna, myös rampauttaa kulttuuripyrintöjä. Muistan, kun britti-DJ John Peel tuotiin taannoin Suomeen kuuntelemaan parasta mitä kevyellä musiikillamme on tarjota. Hänen eteensä marssitettiin ”kansainvälisen tason” artisteja esittämässä ”ammattimaisesti tuotettua” musiikkia. Peel valitteli televisiossa, että olisi mieluummin kuullut jotain omaperäisesti suomalaista, kuten mieskuoro Huutajat.

”Kansainvälinen tasohan” meillä meinaa tarkoittaa ulkomaalaisen kopiointia. Elokuvan ja musiikkivideoitten tekijät tuntuvat opiskelevan ahkerasti, millaisia värisävyjä saa käyttää ja millaisen suhauksen oikeaoppinen elokuvaovi päästää. Tästä voi seurata jotain hienoa, kuten Iron Sky kuulemma on, mutta kaipaan myös jotain joka on suomalaista yhtä järkyttävän hienolla tavalla kuin Klovn-elokuva oli tanskalainen.

Sainpahan taas valitettua.