Journalistit enkelin kimpussa
Kirjailija Minttu Vettenterän esittelemän koulukiusatun, itsemurhaan 15-vuotiaana päätyneen Elisan tarinan todenperäisyys on kyseenalaistettu. Epäily tuotiin esiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen monisivuisessa artikkelissa, jonka pääkohdat on esitelty Vesa Linja-ahon blogissa.
Osa yleisöstä uskoo Vettenterän huijanneen yleisöä. Ne, joiden mielestä hän on kyyninen huomionkipeä tyrkkykirjailija, hutkivat mielestäni heppoisin tiedoin. Halusiko julkisuutta, ajoiko jaloa missiota, mahdoton tietää. Ehkä molempia. Ihmisten tietoiset ja tiedostamattomat motiivit ovat niin monimutkainen sotku, että niitä on sivullisten mahdoton tuntea.
Reaktiot Helsingin Sanomien toimintaan ovat olleet kiinnostavia. Tässä otteita Facebookista ja keskustelufoorumeilta:
”Siis mitä välii sillä on, onko Enkeli-Elisan tarina totta vai tarua?”
”MITÄ VÄLII?”
Ja siitä, kuinka tapahtumista ei löydy todisteita:
”kun miettii miten paljon menetettävää asianosaisilla on, ymmärtää täysin miksi yhdellekään lehdelle ei halua tietojaan luovuttaa. Surullista on, että tänä päivänä sen enempää media kuin muutkaan eivät halua tällaista päätöstä kunnioittaa.”
Helsingin Sanomien haukkuminenhan on mediakriittisen kansalaisen tärkeä velvollisuus. HS on ”valtamediaa” joka vaikenee salaisuuksista ja levittää propagandaa. Kuinka törkeästi se nyt tässä toimi? Median tehtäviin kuuluu mielestäni mm.:
1) Kirjoittaa yleisön kannalta todella tärkeistä asioista
2) Kirjoittaa yleisöä puhuttavista asioista
3) Pysyä totuudessa ja paljastaa valheita
Koulukiusaaminen on tärkeä ongelma, ja Elisan kohtalo on kiinnostanut erittäin monia. Siitä on paikallaan kirjoittaa. On uskomatonta, että kun Helsingin Sanomat – toisin kuin moni muu lehti – on kiinnostunut myös tarinan totuuspohjasta, sitä pidetään turhana tai suorastaan tuomittavana.
Meinaako joku ihan tosissaan, että jos tulee ilmi kertomus joka nostaa esiin tärkeitä ja todellisia asioita, sen totuuspohjasta ei pidä välittää? Esimerkiksi ”NATO-joukot tuhosivat sairaalan 8.7.” ja ”Savolaismies ei päässyt hoitoon – ampui kahdeksan juhannusaattona” olisivat kunnon uutisointia.
Mutta eikö tuomittavaa ole se, kuinka Helsingin Sanomat ahdistelevat Elisan vanhempia? No jaa. Artikkelissa haluttiin lähinnä tietää, ovatko he ylipäätään olemassa, ei kuvata heitä salaa ikkunoiden läpi. Lehdet kykenevät olemaan julkistamatta tietoja, uskokaa tai älkää. Toimittajalle olisi voinut tarjota todisteita sillä ehdolla, että niitä ei julkisteta artikkelissa. Asiasta olisi ollut helppo tehdä vaikka kirjallinen sopimus (Sanoma Oy tekee niitä mielellään).
Eipä tekisi mieleni olla Hesarin toimittaja. On osalle yleisöä propagandisti ja valehtelija, joka toisaalta ei saa kiinnostua asioiden totuusarvosta.
Onneksi suuri osa yleisöstä on aidosti kiinnostunut Helsingin Sanomien epäilyksistä. Elisan Facebook-ryhmässä on esitetty älykkäitä ja teräviä kysymyksiä mm. siitä, onko valehtelu hyvänkään asian edistämiseksi oikein. Tai kovin kaukonäköistä kiusattujen itsensä kannalta.
Timo Airaksinen sanoo Aamulehdessä ”Turha tässäkään tapauksessa on raivostua, jos on tullut höynäytetyksi. Sitä pitäisi ennemminkin hävetä”. Totta, tosin oikein tiedä siitä häpeämisestäkään.
Siis, onhan kriittinen mielenlaatu ja jonkinlainen huuhaatutka aiheellista kehittää, mutta joidenkin tarinoiden taustoja ei oikein voi eikä ehdi kuka tahansa alkaa selvittelemään. Sitä varten on ammattilaisia, ja tässä tapauksessa Kuukausiliitteen toimitus on tehnyt työnsä kunnolla. Toivotaan että suhtautuisivat yhtä kriittisesti isompien toimijoiden kuin yksittäisten kirjailijoiden tarinoihin.