Viisi syytä toivoon – ja epätoivoon
Juha Sipilä on kysynyt kysymyksensä ja saanut vastauksia. Syrjästä katsoen moni asia herättää toivoa: ehkä poliitikot onnistuvat löytämään viisaita ratkaisuja ja ehkä maan ja samalla Syrjän asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Moni kommentti herättää kuitenkin myös huolta ja jotkut ajatukset saisivat toteutuessaan Syrjässä asuvan vaipumaan epätoivoon.
5 syytä toivoon
1. Keskustelu En muista, milloin yhteiskunnassamme oltaisiin keskusteltu näin avoimesti mistään ja oltu lisäksi vielä yhtä mieltä siitä, mikä on ongelma. Myös päämääristä vallitsee laaja yksimielisyys. Vain käsitykset keinoista eroavat, mutta niistäkin keskustellaan. Siis keskustellaan, eikä vain huudeta omaa mielipidettä.
Juha Sipilän kykyjä poliittisena johtajana kannattaa arvioida vasta parin vuoden kuluttua, mutta alku on mielestäni lupaava: hän haluaa kuulla muiden näkemyksiä ja ideoita. Monet kokeneemmat poliitikot uskovat liikaa itseensä ja puolueeseensa kuullakseen aidosti ketään muuta. Sipilä tuntuu olevan halukas etsimään ratkaisuja avoimemmin.
Huoli maamme tilasta on ilmeisesti aito, sillä Sipilän kysymyksiin on vastattu vakavasti. Olen yllättynyt siitä, että eri tahot – myös esimerkiksi SAK ja AKAVA – ovat valmiita tulemaan vastaan. EK:n myönnytyksiä vielä odotellaan.
Poliittisten puolueiden keskusteluhalukkuudesta en sen sijaan ole lainkaan yllättynyt: kun vaalitulos antaa runsaasti erilaisia hallitusvaihtoehtoja, yhdelläkään puolueella ei ole varaa olla keskustelematta – ainakaan vielä.
Sipilä muistuttaa, että jokaisen on oltava valmiita luopumaan jostakin. Ja tämä ei tarkoita vain poliittista ideologiaa tai etujärjestöjen saavutettuja etuja. Myös kansalaisten on oltava valmiita luopumaan, sillä omasta kiinni pitäminen ei auta meitä eteenpäin.
2. Hyvät ideat Yhteisymmärrys ongelmista ja niiden ratkaisuista ei vielä riitä. Jotta selviäisimme talousahdingostamme, yhteisten ratkaisujen pitäisi olla hyviä. En kadehdi päättäjien tehtävää. Ongelmat ovat sen verran vaikeita, ettei niihin ole helppo löytää ratkaisuja, vaikka hyvä tahtoa ja yksimielisyyttä riittäisikin. Siksi olen iloinen siitä, että sekä puolueet että työmarkkinajärjestöt ovat tuoneet esiin oivallisia ideoita.
Ehdotus työvoimapankista ja tuottavuuteen sidotusta palkan osasta, ehdotus politiikan toiminnan tuottavuusvaikutuksia arvioivista tuottavuuskomiteoista, ajatus yrityksiä kiusaavan byrokratian purkamisesta, pyrkimys uusien innovaatioiden hyödyntämiseen kuntien ja valtion tehtävissä, työllistymisen ja kouluttautumisen esteiden purkaminen ja monet muut konkreettiset ideat ovat mainioita.
Jos edes osa sekä kansalaisten hyvinvointia ja että taloudellista aktiivisuutta lisäävistä ideoista saadaan toteutettua, on jälleen kerran käynyt niin, että kriisi on pakottanut yhteiskunnan kehittymään. Historian tutkijat saattavat vielä todeta, että 2000-luvun alkupuolen lama oli käännekohta suomalaisen yhteiskunnan ja talouselämän kehityksessä.
3. Luottamus Yksi parhaista uutisista viime aikoina oli, että kuluttajat luottavat omaan talouteensa enemmän kuin vuosi sitten. Myös luottamus Suomen talouteen on kohentunut. Tämä saattaa olla tärkeämpää kuin mikään, mitä poliitikot pystyvät Arkadianmäeltä käsin tekemään.
Taloutemme on hidastunut enemmän kuin työttömyysluvuista voisi päätellä. On aivan selvää, että minä en osta mitään, kun ei ole työtä eikä rahaa, mutta miksi kauppa taantuu ja asuntomarkkinat seisovat, vaikka oikeasti suurin osa suomalaisista saa kelvollista palkkaa?
Siksi, että suomalaiset eivät luota omaan talouteensa. He ovat viisaita ja varovaisia. He säästävät ja lykkäävät etenkin suuria investointeja.
Kun luottamus lisääntyy, kuluttaminenkin kasvaa. Jos pätkätyöläinen uskoo löytävänsä töitä vielä seuraavallekin kuukaudelle, hän uskaltaa ostaa paremmat juoksukengät jo tässä kuussa. Ja jos perheen vanhemmat luottavat siihen, ettei firma sano heitä irti, uskalletaan ostaa suurempi koti, jossa on oma huone toisellekin lapselle.
Se, että luottamus lisääntyy, on lupaus siitä, että rahakin alkaa vähitellen liikkua rohkeammin. Se tarkoittaa vääjäämättä myös uusien työpaikkojen syntyä.
4. Menokartoitus Valtiovarainministeriön menokartoitus on mainio paperi. Sellaisia on luultavasti tehty aiemminkin, mutta joko niitä ei ole tuotu julkisuuteen tai sitten olen ollut niin kiinni edesmenneen yritykseni pyörittämisessä, etten ole sellaisia huomannut.
Pystyäkseen tekemään oikeita poliittisia ratkaisuja, poliitikoilla on oltava riittävästi tietoa ja jos mahdollista, asiantuntijavirkamiesten kehittämiä vaihtoehtoja, joista voi valita. Valtiovarainministeriön menokartoitukseen on kerätty valtavasti informaatiota, johon tutustumalla poliitikoilla on paremmat edellytykset löytää ulospääsyä talousahdingostamme.
Myös se, että menokartoitus esiteltiin kaikille kansalaisille, on hyvä juttu, sillä nyt siitä on mahdollista keskustella. Kun tieto on useamman tahon hallussa, kukaan ei pääse omimaan sitä ja tarjoamaan omaan tietoonsa vedoten vain yhtä mahdollista ratkaisumallia.
5. Toroidion Suomalainen luksusauto luo myös toivoa. Vaikkei puhuttaisi edes siitä, että ilmastonmuutos on huomattavasti Suomen nykyisiä talousvaikeuksia vakavampi ongelma, Toroidion on merkki valoisammasta tulevaisuudesta.
En vielä usko, että ihmeauto pelastaisi maailman ilmastokatastrofilta enkä laske sen synnyttämien työpaikkojenkaan varaan, mutta on hienoa, että meillä on esimerkkejä yrityksistä, jotka muutaman ihmisen voimin pystyvät luomaan jotakin, joka kiinnostaa kaikkia.
En ole innostunut itse autosta enkä sen teknisistä ominaisuuksista. Minua ilahduttaa se, että sitä tekemään haalittiin monipuolinen ryhmä, jossa oli insinöörien lisäksi myös muita osaajia. Hyvän idean keksijän ja teknisen innovaation kehittelijöiden lisäksi porukassa oli taloussaamista ja selvästi vankka kokemus markkinoinnista. Maailmalla kohistaan autosta, jota on toistaiseksi vasta työnnetty eteenpäin. Se on saavutus.
Toroidion ja vaikkapa suomalaisten muotisuunnittelijoiden menestys maailmalla voivat antaa toivoa ja itseluottamusta muillekin. Onnistumistarinat rohkaisevat yrittäjiä lähtemään liikkeelle. Menestys tarttuu – aivan niin kuin epäonnistuminen ja apatiakin.
5 aihetta epätoivoon
Huolta minussa aiheuttavat lähinnä ne seikat, jotka korottavat muuria Syrjän ja normaalin yhteiskunnan välillä. Minä ja Suomi tarvitsemme joko uusia työpaikkoja tai parempia mahdollisuuksia perustaa yrityksiä. Siksi epätoivoa synnyttävät erityisesti ajatukset ja toimintatavat, jotka vaikeuttavat pienyrittämistä ja uusien työpaikkojen luomista.
1. Kykenemättömyys asettua oman viiteryhmän ulkopuolelle Me kaikki katsomme asioita omalta näkökannaltamme. Merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan henkilön pitäisi kuitenkin kyetä arvioimaan toimenpiteiden vaikutuksia koko yhteiskunnan kannalta. Aina se ei tunnut onnistuvan.
STTK:n vastauksissa Juha Sipilän kysymyksiin on kohtia, jotka osoittavat, ettei järjestössä ymmärretä lainkaan, millaisessa tilanteessa suomalainen työtön tai suomalainen pienyrittäjä on. Järjestön kommentit ovat ymmärrettävissä vain suurten näkökulmasta. Niin kauan kuin pienyrityksiä koskee sama lainsäädäntö kuin suuria työnantajia, STTK:n ehdottaman ”työllisyyttä lisäävät” toimenpiteet tuhoaisivat lukuisia työpaikkoja ja ajaisivat pienyrityksiä konkurssiin.
STTK ehdottaa, että ”työttömyysvakuutusrahaston yhteyteen perustetaan aktiivitoimirahasto, jonka rahoittavat työnantajat”. Jo nyt työllistämisen sivukulut ovat niin suuret, että se on todellinen este työllistämiselle. Minulla ei niiden vuoksi ollut varaa työllistää ketään, enkä todellakaan ollut ainoa. Kulujen lisääminen ja työntekijän turvan parantaminen yrittäjän turvan kustannuksella ei todellakaan innosta pienyrittäjää luomaan uusia työpaikkoja.
Lisäksi STTK esittää, että ”tuotannollis-taloudellisilla syillä irtisanovalle yritykselle syntyisi velvoite maksaa nykyisen palkallisen työllistymisvapaan lisäksi myös työllistymissuunnitelmaan sisällytettävää koulutusta sovittavaan enimmäistasoon asti”.
Monet suuret, voittoakin tuottavat yritykset sanovat työntekijöitään irti epämääräisin perustein. Pienyritykset, joiden yrittäjä juuri ja juuri saa elantonsa yritystoiminnasta, irtisanoo aidosti tuotannollisin ja taloudellisin perustein silloin, kun työtä ei ole eikä firmassa ole rahaa maksaa palkkaa. Silloin ei ole rahaa myöskään työllistymissuunnitelmaan sisällytettävään kolutukseen – ei itselle eikä työntekijälle. Jos sellaista vaadittaisiin talousvaikeuksissa olevalta pienyrittäjältä, konkurssi olisi ainoa vaihtoehto.
Olen todellakin sitä mieltä, että pienyrittäjille pitäisi luoda eri säännöt. Näin on toimittu esimerkiksi Italiassa, jossa pienyrittäjyys on sangen elinvoimaista. Mutta niin kauan kuin näin ei ole, voisi kuvitella, että edes suuren ammattiliiton asiantuntijoilla olisi riittävästi tietotaitoa analysoida työllistämisehdotuksiaan koko yhteiskunnan kannalta – tai edes sen suuriman työllistäjän, eli pk-sektorin kannalta.
2. Kykenemättömyys oman vastuun kantamiseen Koko taloudenpelastusoperaation avainkysymys on, pystyvätkö eri tahot kantamaan vastuunsa suomalaisen yhteiskunnan kehittämisestä. Meillä kansalaisillakin on toki oma vastuumme, mutta suurimman taakan kantavat ne, jotka ovat haalineet itselleen eniten valtaa.
Kykenevätkö puolueet – myös ne, jotka jäävät oppositioon – laittamaan syrjään oman edun tavoittelun ja ponnistelemaan Suomen taloustilanteen parantamiseksi? Pystyvätkö hallituspuolueet kohtaamaan ikäviä säästöpäätöksiä seuraavan kritiikin ja tyytymättömyyden vai pakoilevatko he vastuutaan ja jättävät kipeimmät päätökset tekemättä? Pystyvätkö etujärjestöt näkemään, millaisia vaikutuksia niiden omien etujen ajamisella on muihin?
Minua huolestuttaa EK:n pidättyvyys. Jos suuret yritykset eivät sitoudu koko yhteiskunnan etuun ja tingi omista voitoistaan ja osingoistaan, myöskään työntekijäjärjestöt eivät löydä syytä tinkiä omista toiveistaan. Jos työnantajat eivät kanna yhteiskuntavastuuta, eivät työntekijätkään tee enempää töitä eivätkä ole tuottavampia.
Jos yksikin osapuoli pitää kiinni vain omista eduistaan tai ei kykene ymmärtämään toisen osapuolen näkökulmia, yhteinen rakentaminen muuttuu vastakkainasetteluksi. Silloin kärsivät kaikki. Jos taas järjestöt ja puolueet kysyvät itseltään, mitä me voisimme tehdä, uskon, että kaikki voittaisivat.
Jos Juha Sipilä onnistuu saamaan aikaan yhteishengen ja herättämään vastuuntunnon kaikissa osapuolissa, saatamme selvitä.
3. Yhteistyökyvyn puute Omaa näkökulmaa laajempi ymmärrys yhteiskunnasta ja halu kantaa vastuuta ovat välttämättömiä, mikäli haluamme saada maan talouden kohentumaan. Lisäksi tarvitaan yhteistyökykyä maan poliittisessa johdossa.
Olen hieman huolissani siitä, kykenevätkö puolueet oikeasti toimimaan yhdessä. Viime kuukaudet ne ovat kyllä olleet kiltisti, kun kukaan ei ole halunnut suututtaa Sipilää, mutta jatkuuko sopu, kun hallitus on muodostettu?
Onko perussuomalaisista toimimaan hallituksessa, joka ei käännä selkäänsä EU:lle tai suostu karkottamaan sellaisia maahanmuuttajia, jotka tarvitsevat toimeentulotukea? Jos Sdp on oppositiossa, malttaako se olla lietsomatta ay-liikettä kapinaan ja lakkoihin, vai pystyykö se oppositiossakin toimimaan maan edun mukaisesti? Kykeneekö kokoomus tinkimään oikeistolaisesta aatteestaan ja huolehtimaan myös pienistä?
4. Kiireen vaikutus median analyysien tasoon Medialla ei onneksi ole suoraa valtaa. Se voi kuitenkin vahingossa päästää pulloista vääränlaisia henkiä ulos. Artikkelit, joiden pohjatyö on tehty huolimattomasti, voivat synnyttää vastakkainasettelua tai tuoda esiin ajatuksia, joihin riittävän yksisilmäiset poliitikot ja ammattiyhdistysjohtajat tarttuvat vakavin seurauksin. Siksi myös median pitäisi pohtia asioita hieman laajemmin ja käyttää hieman enemmän aikaa juttujen tekemiseen.
Hesarin talouden ja politiikan toimittaja Piia Elonen kirjoitti valtiovarainministeriön verokartoitusta koskevassa analyysissään, että leikkauksien sijaan ”verotukia karsimalla valtion taloutta odottavat säästöt olisi nopeasti tehty”.
Artikkelin mukaan tehottomista alennetuista alv-kannoista luopumalla valtio saisi 2,7 miljardin lisätulot. Tämä tosin tarkoittaisi, että ruoka kallistuisi 10 prosenttia ja lääkkeet 14 prosenttia. Tästä taas seuraisi, että kaikki alv-maksujen kanssa jo nyt taistelevat pienyritykset olisivat entistä ahtaammalla. Konkurssiin menisi muitakin kuin ravintola-alan yrityksiä, sillä jos ruokaan menee 10 prosenttia enemmän rahaa, se raha on poissa muusta kulutuksesta.
Jutussa pohditaan myös investointien tukemisen ja teollisuuden sähkön veroalen poistamista. Taas valtio säästäisi. Ja samalla yritystoiminta vaikeutuisi ja Suomen jo nyt aivan liian korkeat tuotantokustannukset kasvaisivat.
Näillä säästöillä kyllä kerättäisiin valtiolle ensimmäisenä vuonna enemmän rahaa, mutta niiden vaikutus tuotantokustannusten alentamiseen ja työllisyyden lisäämiseen olisi jotain aivan muuta kuin mitä toivotaan.
Onneksi toimittajat eivät päätä, mistä säästetään. Siitä saataisi tulla kallista lystiä.
5. Omien voimien väheneminen Poliitikot, etujärjestöt ja media saavat tehdä ja puhua mitä tahansa, mutta mikään ei toimi, jos kansalaiset eivät usko eivätkä jaksa. Kaikki, mitä vallan huipulla puuhataan, on vain houkuttelua ja stimulointia. Jos aasia ei kiinnosta sen enempää keppi kuin porkkanakaan, se ei liiku. Eikä aasia kiinnosta, jos sillä ei ole voimia.
En jaksa enää hakea töitä.
Miljoonien turhien työhakemusten lähettäminen on kansakunnan kannalta hirveää ajanhukkaa. Aika ei kuitenkaan ole pahin asia, jota siinä tuhlataan: vastausta vaille jäävät hakemukset kuluttavat itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen. Ne lannistavat ja vievät voimat.
Uuden yrityksen perustaminen jonkin uuden idean varaan vie myös paljon voimia. Moiseen rääkkiin ei helposti lähde, ellei tilanne ole otollinen. Jos maa saa viisaan ja yhteistyökykyisen hallituksen ja jos etujärjestöt ymmärtävät vastuunsa, maassa saattaa pian taas olla sijaa udelle yritykselle.
Ehkä uskallan taas yrittää.
Siis jos saan kerättyä itseni kokoon kaikesta turhuudestani ja hyödyttömyydestäni huolimatta.
Kesä on sentään tulossa.