Työtön entinen yrittäjä käy ennen vaaleja kirjeenvaihtoa valtaa havittelevien poliitikkojen kanssa ja koettaa ymmärtää syitä ja seurauksia Syrjästä käsin.

Totuus katosi – onneksi meillä on peukku

A. Toivola
Blogit Syrjässä vaaleista 20.3.2015 10:11

En ymmärtänyt mihin ryhdyin, kun sitouduin pitämään vaaliblogia.

Vaikka politiikka on aina kiinnostanut minua – ei osallistumisen vaan ymmärtämisen näkökulmasta – ja vaikka tässä kurjassa taloustilanteessa politiikka on muuttunut minulle henkilökohtaisestikin tärkeäksi, en aavistanut, miten ärsyttäväksi vaalien tiivis seuraaminen käy pidemmän päälle.

Ennen kuin jatkan politiikan ja yrittäjyyden ongelmien ruotimista, minun on pakko saada valittaa hetki demokratiamme tilasta: totuus on katoamassa muualtakin kuin Venäjältä, eikä onneton vaalijournalismi kykene sitä palauttamaan.

 

On oikeasti ilahduttavaa ja rohkaisevaa, että yhteiskunnassamme käydään tällä hetkellä vilkasta keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä. Sitä käyvät puolueiden ja ehdokkaiden lisäksi virkamiehet, asiantuntijat, yrittäjät, etujärjestöt, opiskelijat, oppilaitokset ja ennen kaikkea kansalaiset.

Keskustelussa minua kiusaa kuitenkin yksi seikka – sellainen, jonka voi kansalaisille ja muille pienille olennoille antaa anteeksi, mutta johon puolueiden ja etujärjestöjen puheenjohtajat eivät saisi syyllistyä.

Kun joku on tutkinut asiaa, tehnyt sen kanssa työtä ja tullut johonkin johtopäätökseen, on ala-arvoista kuitata asia sanomalla, että en usko, ei se noin ole.

Asioista voi toki olla eri mieltä, mutta mielipiteet pitäisi pystyä perustelemaan, etenkin jos vastakkaisen argumentin tueksi on esitetty tutkittua tietoa.

Minulla ei ole mitään harhakäsitystä niin sanotun tutkitun tiedon totuusarvoista: tilastoilla voidaan osoittaa todeksi melkein mitä vain. Siitä huolimatta perusteltuja argumentteja ei pitäisi voida ohittaa ideologisin tai muuten irrationaalisin perustein ilman tarkempaa selvittelyä.

Eduskunnassa ja valtuustoissa näin käy jatkuvasti. Jos argumentin esittää virkamies tai väärän puolueen jäsen, se leimataan sangen kevyesti vääräksi tiedoksi. Näin tekevät puolueiden puheenjohtajatkin television vaalitenteissäkin.

Ongelma on siinä, että julkisuutemme on muuttunut melko kritiikittömäksi. Venäjällä totuus on se, mitä presidentti sanoo televisiossa. Meillä totta on se argumentti, joka saa eniten peukkuja.

Suomen tilanne on sellainen, että maan johtajien pitäisi etsiä yhdessä ratkaisuja sen sijaan, että yrittävät argumentoida toisiaan nurin.

Ratkaisujen tulee perustua oikeaan tietoon. Päätökset eivät saa olla uskon asioita, eivätkä peukkujen.

 

Jotta minä voisin tehdä rationaalisen äänestyspäätöksen, haluaisin kuunnella rakentavaa ja kriittistä keskustelua Suomen tilasta – sellaista, josta selviäisivät sekä argumenttien laatu että argumenttien pohjalta syntyneet arvopohjaiset johtopäätökset.

Silloin voisin itse arvioida, kuka mielestäni on parhaiten perillä yhteiskunnan tilasta, kenen arvot muistuttavat eniten omiani ja ketkä kykenevät yhteistyöhön keskenään.

Toimittajilta toivoisin, että he vahtisivat argumenttien paikkansapitävyyttä ja pitäisivät yllä keskustelun korkeaa laatua.

Mutta ei.

Ennen vaaleja meille tarjoillaan tusinoittain vaalikeskusteluja, joissa huonosti käyttäytyvät toimittajat keskeyttävät kinastelevien puheenjohtajien lauseet, joihin on tungettu niin paljon asiaa, ettei todelliseen keskusteluun ole edes teoreettisia mahdollisuuksia.

Sen sijaan, että media tukisi yhteistyön löytymistä, se herkuttelee ristiriidoilla ja nauttii nöyryytyksistä. Toimittajat tyytyvät antamaan poliitikoille plussia ja miinuksia vaikka heidän pitäisi analysoida sitä, mitä poliitikot todella sanoivat ja millaiseen suuntaan kukin puoluejohtaja maatamme haluaisi viedä.

Vaalikeskusteluja seurataan kuin urheiluohjelmia: ”Oli hyvä kisa eilen”. Seuraavana päivänä saamme lukea muista medioista, kuka puheenjohtajista pärjäsi eilen parhaiten ja kuka sai eniten pisteitä.

Kohta joku keksii yhdistää Putouksen vaalipaneeleihin, ja pääsemme äänestämään siitä, kuka poliitikoista saa ladella puolueensa poliittisia fraaseja pisimpään ja kuka joutuu katsomon puolelle.

 

MTV:n puheenjohtajapaneelissa eniten twitter-ääniä kerännyt Alexander Stubb sai haastaa valitsemansa puheenjohtajan ”kaksintaisteluun”. Tämä oli ohjelman ainoa hetki, jolloin keskustelu oli todellista ja paikoin informatiivistakin.

Olisin tosin vielä mieluummin halunnut kuunnella, kuinka Stubb ja Juha Sipilä olisivat kaksintaistelun sijaan yhdessä kehitelleet hyviä ideoita Suomen saattamiseksi jaloilleen.

Voitaisiinko ryhtyä kehittelemään ohjelmaformaattia, jossa kaksi tai kolme poliittista johtajaa pantaisiin yhdessä pohtimaan jotakin ongelmaa ja kehittämään siihen hyviä ratkaisuja ilman, että ”kriittiset” toimittajat keskeyttäisivät yhtenään poliitikkojen puheita?

Ainoa, mitä toimittajilla olisi lupa tehdä, olisi vaatia poliitikoilta perusteluja ja faktoja väitteiden tueksi ja auttaa, jos poliitikoilta loppuvat ajatukset kesken.

Näitä ohjelmia voitaisiin sitten lähettää koko vaalikauden ajan eikä vain vaalien alla, jolloin poliitikot lajityypillisesti sekoavat pariksi kuukaudeksi.

A. Toivola

Nimimerkki on entinen joku, nykyinen ei kukaan. Hän asuu Syrjässä ja tarkastelee työntekoa ja politiikkaa aivan eri näkökulmasta kuin ennen.

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt