Valta on varastettu, tuokaa se takaisin!

Profiilikuva
Nimimerkki on entinen joku, nykyinen ei kukaan. Hän asuu Syrjässä ja tarkastelee työntekoa ja politiikkaa aivan eri näkökulmasta kuin ennen.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kansanvallan käyttäminen on vaikeaa. Ensinnäkin on vaikeaa tietää, mitä itse ajattelee maan asioista. Jos saa sen selville, pitäisi löytää ehdokas, joka ajattelee samalla tavalla. Ehdokkaat joutuvat kuitenkin usein alistumaan puolueen tahtoon, joten pitäisi löytää puolue, joka ajattelee ainakin tärkeissä asioissa samalla tavalla kuin minä.

Lisähankaluutta luo se, että tosipaikan tullen puolueet ovat taipuvaisia tekemään hyvinkin erilaisia ratkaisuja kuin mistä ne ennen vaaleja ovat puhuneet. Se on anteeksiannettavaa, sillä politiikka on kaupankäyntiä eikä kaikesta ei voi pitää kiinni. Mutta mistä minä tiedän, mikä puolue pitää kiinni juuri niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä?

Aidon demokraattisen vallankäytön suurin ongelma on kuitenkin se, että valta on livennyt jonnekin demokraattisen järjestelmämme ulkopuolelle. Järjestelmässämme yksittäiset kansanedustajat ja jopa eduskuntaryhmät ovat usein voimattomia, mutta kun ministeritkin jäävät jyrän alle, kyse on jo edustuksellisen demokratian kriisistä.

 

Katselin kevään ensimmäistä puheenjohtajatenttiä netistä. En enää muista, mitä haastattelija kysyi, mutta Juha Sipilällä ja Timo Soinilla oli selvä mielipide siitä, mitä he aikovat tehdä päästyään valtaan. Alexander Stubb ja Antti Rinne sen sijaan katsoivat toisiaan vinosti hymyillen, huokaisivat ja sanoivat, ettei se ole noin helppoa.

Hyvät aikomukset eivät toteudu, koska ne hukkuvat valmistelun labyrinttiin tai sitten etujärjestöt heittävät kapuloita rattaisiin.

Poliitikot vaikuttavat turhautuneilta, koska heidän ponnistelunsa valuvat hiekkaan vallan siirryttyä etujärjestöille ja virkamiehille. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa ääneen, sillä poliitikot eivät halua tunnustaa heikkouttaan eivätkä ainakaan hankkia mahtavia vihollisia.

Vallan liukuminen pois eduskunnalta on huolestuttavaa: etujärjestöt eivät aja maan etua vaan jäsenistönsä etua. Jäsenistö maksaa järjestöjen työntekijöiden palkan ja maksajille voi olla vaikeaa perustella, että maan edut ovat jäsenistön etuja tärkeämpiä.

Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen raportissa todetaan, että maamme ”tilannetta pahentaa se, että työmarkkinaosapuolet eivät näytä pääsevän yksimielisyyteen sellaisesta palkkaneuvottelujen mallista, jolla turvattaisiin parempi kilpailukyky”.

Borg ja Vartiainen jatkavat: ”Työmarkkinaosapuolten on päästävä yhteisymmärrykseen paremmasta palkkaneuvottelujen mallista, joka myös vaikuttaa odotuksiin ja vakuuttaa talouden pitäjät siitä, että maan kansainväliselle kilpailulle avoin vientisektori on tulevaisuudessa kilpailukykyinen. Maan hallituksen tulee antaa työmarkkinoiden osapuolille tehtäväksi luoda tämän varmistava palkkamalli.”

”Maan hallituksen tulee antaa työmarkkinoiden osapuolille tehtäväksi…” Jaa-a. Mahtaako onnistua?

Ensin työmarkkinaosapuolet riitelivät vuosia välttämättömästä eläkeuudistuksesta. Nyt ne eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, millaisten työtaistelutoimien tulisi olla laillisia. Luulin, että lait säätää Suomessa eduskunta, mutta taisin olla väärässä.

 

Keskenään kinaavat etujärjestöt eivät ole ainoita valtavarkaita tässä maassa. Eduskunnalle kuuluvaa valtaa käyttävät myös virkamiehet: uusi ministeri oppii hyvin nopeasti, mikä on sopivaa ja mikä ei.

Jotkut poliitikkojen toivomat ”sopimattomatkin” hankkeet otetaan kyllä kuuliaisesti valmisteluun, mutta jostain syystä ne ilmestyvät huonosti valmisteltuina vähän liian myöhään eduskunnan käsittelyyn, jos ilmestyvät ollenkaan.

Malliesimerkki tästä oli entisen kuntaministerin tiukka vaatimus siitä, että kuntien tehtäviä on karsittava. Ministeriöiden virkamiehille annettiin tehtäväksi purkaa satoja virkamiesten itsensä sorvaamia lakeja ja asetuksia. Ainoa seuraus poliittisesta mahtikäskystä oli, että poliittisen sen jälkeen kunnille on tullut vain entistä enemmän tehtäviä.

Suuri osa virkamiehistämme on ollut koko työuransa virkamiehiä. He ovat seurustelleet keskenään ja luoneet oman visionsa maailmasta. Koska meillä ei harrasteta määräaikaisia virkoja, ministeriöiden henkilökunnan vaihtuvuus on melko vähäistä. Niinpä ministeriön ulkopuolinen todellisuus pääsee vain harvoin tunkeutumaan ministeriön linnakkeeseen.

Olen seurannut sivusta, kuinka poliittiset päättäjät ovat antaneet virkamiesten tehtäväksi tehdä toimenpide A:n. Virkamiehet ovat halunneet tehdä B:n. Homma on hoidettu niin, että B on nimetty uudelleen A:ksi ja siihen on muodon vuoksi otettu osia alkuperäisestä A:sta

Asioihin perehtymättömiä poliitikkoja on helppo huijata. Poliitikot, jotka ovat jo siirtyneet seuraavaan kriisiin tai parhaassa tapauksessa jopa ehtineet vaihtua, ennen kuin projekti on saatettu päätökseen, eivät enää muista, mitä A piti sisällään. He lukevat pöytäkirjoistaan vaatineensa A:n tekemistä ja ovat tyytyväisiä, kun sekin homma on saatu hoidettua.

Saa nähdä, miten nopeasti uusi hallitus nujerretaan.

 

Kysyin puolueiden puheenjohtajilta, kokevatko he, että Suomen eduskunnalla on ylin päätöksentekovalta tässä maassa. Olin vilpittömästä harmistunut vallankaappauksen kohteeksi joutuneiden poliitikkojen puolesta, eikä tarkoitukseni ollut paha. Kysymys oli ilmeisesti kuitenkin tahattoman ilkeä.

Kukaan ole niin hullu, että hankkii itsensä huonoihin väleihin virkamiesten ja työmarkkinajärjestöjen kanssa jo ennen vaaleja. Puhumattakaan siitä, että osa (tosin nykyisin yllättävän pieni osa) äänestäjistä on ay-aktivisteja. Analyyttisen vastauksen antaminen oli selvästi vaikeaa.

Aivan erityisesti olisi halunnut kuulla Antti Rinteen käsityksiä vallanjaosta. Hän on sentään ollut aikaisemmassa elämässään kovan luokan ay-aktivisti. Ajattelin, että hän saattaisi tuoda esiin joitakin näkökohtia, jotka olisivat saaneet kaltaiseni syrjäytyneenkin ymmärtämään nykyisen valtajärjestelmän hyviä puolia.

Valitettavasti valtiovarainministeri ei ehtinyt vastaamaan tähän kysymykseen lainkaan. Hänellä saattoi tosiaan olla muitakin kiireitä.

Timo Soinin ja Juha Sipilän vastaukset olivat etujärjestöjen ja virkamiesvallan suhteen täynnä toivoa ja luottamusta.

Sipilä vastasi, että ”eduskunnalla ja hallituksella on valta esittää ja päättää asioista. Valtaa on vain osattava käyttää ja asioita on vietävä määrätietoisesti eteenpäin.”

Soini puolestaan toteaa näin: ”Ministeri saa virkamieheltä vallan takaisin perehtymällä ministeriönsä alaisiin asioihin perusteellisemmin. Eduskunta taas saa vallan (eläkeasioissa) takaisin yksinkertaisesti ilmoittamalla työmarkkinaosapuolille varaavansa itselleen oikeuden tehdä muutoksia sen ehdotuksiin. Kumpikaan tuskin onnistuisi ilman huomattavaa vastarintaa, mutta kyllä se onnistuisi.”

Toivottavasti todellisuus ei lannista näitä demokratian sankareita!

Itse asiassa uskon, että he ovat oikeassa. Eduskunnalla ja ministereillä on keinot ottaa valta takaisin itselleen. Meillä ei vain vuosiin ole ollut niin arvovaltaisia ja taitavia poliitikkoja, että siihen olisi pystytty.

Juha Sipilä kertoi haluavansa heti vaalien jälkeen solmia yhteiskuntasopimuksen, jonka yhteydessä käytäisiin työelämän kysymyksiä läpi eri osapuolten kanssa. Samaa toivovat myös Anders Borg, Juhana Vartiainen ja A. Toivola, Syrjä.

Timo Soini nosti esiin sen seikan, että suurin valtavuoto eduskunnasta on EU:n suunnassa. Soini kertoo, että esimerkiksi pienyritysten alv-rajan korottaminen edellyttäisi Brysselin siunausta.

En tiedä asiasta tarpeeksi voidakseni kommentoida sitä. Luulen, että monilla poliitikoilla on sama ongelma. Miten EU:sta voisi puhua niin, että saisimme sen valtaisan ja ehkä liiankin merkityksellisen kokonaisuuden paremmin haltuumme? Mielestäni tässä olisi parantamisen varaa maamme tiedotusvälineillä. Emme saa tarpeeksi tietoa kyetäksemme reagoimaan.

 

Puheenjohtajista vain Alexander Stubb otti rohkeimmin kantaa etujärjestöjen liian suureksi kasvaneeseen valtaan. Kokoomus on vaatinut jo aieminkin ”tulosvastuuta konsensukselle”. Stubb toteaa, että työmarkkinajärjestelmämme syntyi oman aikansa lapsena vastaamaan sen ajan tarpeisiin. Nyt aika on monella tapaa toinen ja siksi myös instituutioiden on kehityttävä.

Stubb vaatii, että ”jos uudistuksista ei löydy laajaa yhteisymmärrystä hallituksen määrittelemään aikarajaan mennessä, hallitus kantaa vastuun välttämättömien uudistusten läpiviemisestä. Suomen on pakko päästä eteenpäin ja tähän tarvitaan viime kädessä hallituksen tuki määrätietoisella päätöksentekoprosessilla.”

Määrätietoinen päätöksentekoprosessi ei ehkä kuvaa parhaalla mahdollisella tavalla edellisten hallitusten toimintaa eikä varsinkaan viimeisen parin viikon poliittista farssia.

Stubb, Sipilä ja Soini ovat ehdottomasti oikeassa: tämä maa tarvitsee kaikkein kipeimmin määrätietoista päätöksentekoprosessia. Se kuitenkin tarkoittaa rohkeutta ja kykyä vastustaa sosiaalisen median herjakuoroa, ruikuttavia kansalaisia, uppiniskaisia virkamiehiä ja kiukuttelevia etujärjestöjä.

Mistä ihmeestä löytäisimme moisen hallituksen?