Työtön entinen yrittäjä käy ennen vaaleja kirjeenvaihtoa valtaa havittelevien poliitikkojen kanssa ja koettaa ymmärtää syitä ja seurauksia Syrjästä käsin.

Vanhat kummitukset kylvävät epäsopua

A. Toivola
Blogit Syrjässä vaaleista 6.3.2015 18:30

Muistatko vanhojen kirjojen ilkeät patruunat, jotka ajoivat isättömät lapset säälittä kodeistaan? Tai ne ahneet sijoittajat, jotka elokuvissa valtasivat yrityksiä ja pilkkoivat ne piittaamatta satojen työntekijöiden hädästä?

Näiden arkkikonnien lisäksi mielikuvissamme kummittelee joukko pikkuaaveita: tavallisia yrittäjiä, jotka valittavat kauppajonossa työvoiman kalleudesta ja lähtevät sitten bemarillaan purjeveneelleen.

Arkkityyppinen yrittäjä on ahne, itsekäs ja rikas. Häntä pitää sekä paheksua että kadehtia ja mihinkään, mitä hän sanoo, ei voi luottaa.

Väitän, että ilkeä yrittäjä ja pieni työläinen kuolivat viimeistään 1990-luvun lamaan. Niiden haamut elävät kuitenkin toimittajien, poliitikkojen ja etujärjestöjen puheissa, sillä mustavalkoinen maailmankuva on niin paljon helpompi ymmärtää kuin monenkirjava todellisuus.

Todellisuudessa yrittäjinä on suuri joukko pieniä työläisiä, joista on tullut vielä pienempiä, kun he ovat ryhtyneet yrittäjiksi.

Mitä ihminen, oli hän sitten yritysjohtaja tai myymäläapulainen, voi tehdä, jos jää työttömäksi eikä enää löydä uutta työpaikkaa?

Osa jää pysyvästi työttömäksi ja elää jonkin aikaa ansiosidonnaisella työttömyyspäivärahalla ja kituuttaa sitten lopun elämäänsä muun sosiaaliturvan varassa. Osa haluaa kuitenkin tehdä jotain, sillä netin tuijottaminen alkaa tympiä aika pian.

 

Kun työtä ei ole tarjolla, on pohdittava kahta kysymystä: osaanko mitään ja onko ympäröivässä maailmassa joitain heikkoja kohtia tai puutteita, joista voisi löytää sopivan markkinaraon omalle yritykselle?

Jos keksii mahdollisentuntuisen vastauksen edes toiseen kysymyksistä, kannattaa paremman puutteessa laittaa yritys pystyyn.

Niin syntyy uusi yritys ja uusi yrittäjä, mutta hän on kovin kaukana vanhoista mielikuvista. Uusi yrittäjä tekee ainakin ensimmäisen vuoden töitä kellon ympäri seitsemän päivää viikossa, eikä silti pystyy maksamaan palkkaa itselleen. Vie aikaa, ennen kuin yritys alkaa tuottaa yhtään mitään ja siihen asti yrittäjä elää velaksi.

Jos käy hyvin, yritys saa vähitellen toimintansa käyntiin ja löytää asiakkaita. Ja jos ala on sopiva, yrittäjä huomaa pian tarvitsevansa apuvoimaa, sillä 24/7 ei ole mahdollinen yhtälö kovin kauaa. Niinpä yrittäjä palkkaa työntekijän tai pari.

Yrittäjän velvollisuudet työntekijöitä kohtaan ovat kutakuinkin samat suurissa ja pienissä yrityksissä. Työehdot ovat yleissitovia. Tämä tarkoittaa, että pienyrittäjän on huolehdittava samoista sivukuluista kuin suurenkin yrityksen, eikä neuvottelua sallita.

Niinpä pieni yrittäjä huolehtii pienen työläisensä sosiaaliturvasta, lomapalkoista, äitiyspäivärahoista ja sairaan lapsen hoitopäivistä siinä missä suurikin yritys. Ainoa ero on, ettei pienellä yrityksellä ole puskuria, jolla selvitä yllättävistä lisämenoista.

Niinpä tuo ”ahne yrittäjä” lainaa rahaa puolisoltaan, lapsiltaan ja vanhemmiltaan kyetäkseen huolehtimaan työntekijänsä turvasta. Kun menee hyvin, yrittäjäkin saa palkkaa tekemästään työstä, mutta kun menee huonosti, vain työntekijä on turvassa.

Niin kauan, kun yritys ei ole riittävän kannattava, yrittäjällä ei ole varaa maksaa kalliita eläkevakuutusmaksuja itselleen. Siksi yrittäjää ei suojele mikään lainsäädäntö tai tukiverkko. Systeemi on rakennettu siten, että niillä, jotka turvaa tarvitsisivat, ei ole siihen varaa.

Sekä poliitikot että virkamiehet ovat kertoneet minulle tämän johtuvan siitä, että ”yrittäjyyteen katsotaan kuuluvan tietty riskinotto”.

Toiset, ne joilla on yrittäjän sielu, ottavat ilmeisesti riskejä mielellään. Mutta entä me muut, joiden on pakko yrittää, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole? Miksi meidän on kannettava henkilökohtainen riski ja huolehdittava samalla toisen ihmisen hyvinvoinnista, vaikkemme kykenisi huolehtimaan itsestämmekään?

 

Jos mietitte, että tässä on kyse vain surkean, epäonnistuneen yksilön ruikutuksesta, olette väärässä: Suomen Yrittäjien vuoden 2014 jäsentilastot kertovat, että 13 henkilöä työllistävien yritysten osuus kaikista yrityksistä on 78,5 prosenttia.

Työ- ja elinkeinoministeriön vuoden 2013 yrityskatsaus puolestaan tietää kertoa, että yksinyrittäjien osuus kaikista yrityksistä on 66 prosenttia ja pienten, 19 henkilöä työllistävien yritysten osuus on peräti 93,1 prosenttia kaikista Suomen yrityksistä.

Pienten yritysten ongelmia ei siis voi aivan marginaalisiksi kutsua. Näillä ongelmilla on myös kansantaloudellista merkitystä. Tulevien vallanpitäjien kannattaisi selvittää hyvin tarkasti, miksi yli puolet suomalaisista yrityksistä lopettaa toimintansa alle viidessä vuodessa.

Pienten yritysten ongelmat ovat myös pienten ihmisten ongelmia.

Jos työllistäminen olisi helpompaa ja vähemmän riskialtista, osa Suomen 150 000 mikroyrityksestä saattaisi palkata lisää niitä kaikkein pienimpiä ihmisiä, siis meitä työttömäksi jääneitä, liian vanhoja tai muuten vain kelpaamattomia. Silloin me voisimme ruudun tuijottamisen tai pakkoyrittäjyyden sijaan tehdä työtä, maksaa veroja ja auttaa tätä ontuvaa yhteiskuntaa pysymään pystyssä.

 

Työttömät ja pienyrittäjät ovat samalla puolella, vaikka menneisyyden haamut, muutamat poliittiset puolueet ja etujärjestöt muuta yrittävät väittääkin.

Hyvä esimerkki haamujen yksipuolistamasta keskustelun on viime päivien puhe nollatuntisopimuksista. Työntekijän kannalta ne ovat vakava ongelma ja erittäin epäreiluja, etenkin jos työnantaja sattuu olemaan vakavarainen suuri etukirjaimella varustettu kauppaketju.

(Kauppaketjujen lisäksi myös lainsäätäjä saisi muuten tarkistaa työttömyysturvan säädöksiä ja poistaa nollasopimusloukun: työnantajat harvoin irtisanovat sopimusta, koska niiden ei tarvitse. Jos työntekijän on itse sanottava itsensä irti, tämä tarkoittaa 90 päivän karenssia työttömyyskorvausten saannissa.)

Ongelmaan on ehdottomasti syytä puuttua. Toivoisin kuitenkin, että keskustelussa pohdittaisiin enemmän, miksi joidenkin yritysten on pakko turvautua nollatuntisopimuksiin turvatakseen oman ja myös työntekijöidensä niukan toimeentulon kysynnän vaihteluilta. Jäykän yleissitovuuden takia pienillä yrityksillä ei ole vaihtoehtoja sen enempää kuin epätoivoisesti työtä etsivillä kansalaisillakaan.

Jos pienyrittäjä voisi työllistää jonkun siten, että myös työntekijä jakaisi yrittäjyyden riskiä – siis sitoutuisi vähentämään tulojaan, jos firma ei tuota – moni työttömäksi jäänyt saisi uuden mahdollisuuden.

Oma toimintansa lopettava yritykseni olisi säilynyt toimintakykyisenä, jos olisin voinut palkata itselleni tarvitsemaani apua. Nyt työtä ja toimeentuloa vailla olevana tyytyisin mielelläni saamaan palkkaa vain tekemästäni työstä sen sijaan, että sitä maksetaan sairastamisesta ja loma-ajalta. Vaan kun se on laitonta.

 

Kysyin neljän suuren puolueen johtajilta ja asiantuntijoilta, voisivatko he ajatella, että pienyrityksiä koskemaan luotaisiin oma lainsäädäntö ainakin väliaikaisesti, jotta selviäisimme pahimman laman yli.

Ei liene yllätys, että työehdoista joustaminen on vaikea aihe näin vaalien alla. Vain kokoomus oli valmis suoralta kädeltä ”antamaan helpotuksia työllistämisen velvoitteisiin” määrittelemättä kuitenkaan velvoitteita tai helpotuksia tarkemmin. Sen sijaan ajatus pienten ja suurten yritysten erottamisesta lainsäädännössä on mahdollinen kaikkien puolueiden mielestä.

Pienyrityksen toimintaan liittyvän byrokratian vähentäminen on kaikkien puolueiden työlistalla. Samoin arvonlisäveron alarajojen muuttaminen.

Keskusta ja kokoomus olisivat valmiita pidentämään uuden työntekijän koekaikaa, jotta palkkaamisen kynnystä voitaisiin madaltaa ja lisäämään paikallista sopimista. Sdp haluaisi parantaa yrittäjien sosiaaliturvaa ja perussuomalaiset haluaisivat parantaa yritysten palveluita.

Hyvistä vastauksista huolimatta minulle jäi hämäräksi, mitä käytännössä tarkoittaa ”toteutetaan siirtyminen pienyrittäjäystävälliseen sähköiseen asiointiin” tai ”kannustetaan työntekijöitä ja työnantajia lisäämään yrityskohtaista sopimista”? Myös se, että ”työllistämisen kynnystä on madallettava” ja ”työllistämisen turhat esteet on poistettava” kuulostaa hyvältä, mutta miten se tehdään?

Poliitikkojen perimmäisistä ajatuksista on vaikeaa sanoa mitään varmaan – sen verran taitavia sanankääntäjiä he ovat. Ammattiliitot sen sijaan suhtautuisivat varmasti melko kielteisesti työnantajavelvollisuuksien karsimiseen. Se on luonnollista, sillä niiden tehtävä on puolustaa työntekijöiden etua.

Mutta kuka ajaa työttömien tai raatamisen raskauttamien pienyrittäjien etuja?

 

Ensi kerralla jatkan aiheesta pohtimalla kolmikantaa ja etujärjestöjen ylläpitämää yhteiskunnan kahtiajakoa. Olen vakaasti sitä mieltä, että vastakkainasettelun aika on toden totta nyt ohi: meillä ei enää ole varaa siihen.

A. Toivola

Nimimerkki on entinen joku, nykyinen ei kukaan. Hän asuu Syrjässä ja tarkastelee työntekoa ja politiikkaa aivan eri näkökulmasta kuin ennen.

Keskustelu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Näitä luetaan juuri nyt