Vuonna 1970 maaherra ei lain mukaan voinut olla nainen – Tellervo Koivisto kävi kysymässä vaasalaisilta, kelpaisiko nainen herraksi
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. "Kyllä se on miehen virka", sanoo yksi haastateltu osassa 89.
Tellervo Koiviston 89. pakina, Suomen Kuvalehti numero 42/1970.
Naisten osuus tulonsaajista oli vuonna 1965 40 %, mutta heidän osuutensa tuloista oli ainoastaan 28 %. Naiset eivät siis saa tekemästään työstä samaa ansiota kuin miehet.
Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan olemme lähes yksimielisiä siitä, että samanarvoisesta työstä on maksettava kummallekin sukupuolelle sama palkka. Mutta mitä on ”samanarvoinen työ”?
Kun tilastot osoittavat naisten keskituntiansioiden teollisuudessa olleen 69 % miesten ansiosta, voidaan sanoa, etteivät naiset tee samanarvoista työtä. Samaa väitettä voidaan kaiketi soveltaa niihinkin tilastojen numeroihin, joiden mukaan naiset kaupunkien ja kauppaloiden raskaissa sekatöissä ansaitsevat vähemmän kuin miehet kevyissä: työ ei ole samanarvoista.
Selittäjien mielikuvitus saattaa kyllä joutua koetukselle esimerkiksi silloin, kun on löydettävä perustelu, jonka mukaan miesnäyttelijän on ansaittava enemmän kuin naisen (ero on 16 %, oopperassa 27 %).
Samasta työstä sama palkka-periaate ei kuitenkaan takaa naisille samaa ansiotasoa kuin miehille. Naisille ei nimittäin anneta mahdollisuuksia samaan työhön.
Vaikka valtion ja kuntien palkkaluokkajaottelun perusteella samasta toimesta maksetaan sama palkka sukupuoleen katsomatta, ovat viran- ja toimenhaltijoina toimivien juristien, maistereiden, ekonomien, merkonomien ja kansankoulunopettajien ansiotasot 70–80 % saman oppiarvon omaavien miesten ansioista. Yksityisellä puolella, missä palkkaluokittelu on epämääräisempää, ovat erot vieläkin suuremmat.
Miksi naiset sitten jäävät vähemmälle, miksi heillä ei ole samoja mahdollisuuksia? Perimmäisen syyn voinemme hakea Raamatusta. Jumala loi Eevan ja Aatamin kylkiluusta, joten nainen on osa miehestä – milloin 5 % ja milloin 80 %.
Ja vaikka yhteiskunta on nyt toisenlainen kuin se oli aataminaikana ja toisenlainen kuin se oli vielä isoäidin aikana, vanha roolijako vaikuttaa yhä ajatteluumme, useimmiten tiedostamattamme. Nainen on sairaanhoitaja ja mies mekaanikko, vaikka toisinkin voisi olla. Julkisen hallintomme johto on sananmukaisesti miehitetty eikä se meitä hämmästytä.
Emme pidä luonnottomana, että yksi sukupuoli johtaa yhteiskuntaa, jossa vähintään joka toinen kuuluu toiseen sukupuoleen. Hämmästelemme päinvastoin satunnaista muutosta tässä järjestelmässä. Vai hämmästelemmekö?
Saadakseni jonkinlaisen omakohtaisen käsityksen siitä, miten naiseen hallintokoneistomme johtajana suhtauduttaisiin, tein pienen mielipidetutkimuksen Vaasassa (minulle oli sanottu, että Vaasa on näissä asioissa vanhoillinen). Halusin saada selville ihmisten mielipiteen siitä, onko naisesta maaherraksi ja miten ”naismaaherra” otettaisiin vastaan. Tutkimusmetodini oli sellainen, että kysyin niiltä, joilta rohkenin.
Maaherra Martti Viitasen tunsin entuudestaan, joten rohkenin poiketa hänen tilanahtautta potevaan virkahuoneeseensa. Osoitin ehkä huomiotani enemmän seinällä olleelle komealle muotokuvakokoelmalle kuin maaherralle ja sain kysymykseeni olisiko naisesta tälle paikalle sen mukaisen vastauksen.
”Siellä on Välskärin kertomusten Piper ja Essen, Vänrikki Stoolin von Kothen, sortovuosien Knipovitsh ja Sillman… Mitähän nuo naisesta ajattelisivat.”
Siirryin astetta alemmas ja utelin lääninneuvos Åke Vihannon mielipidettä.
”Ei minulla olisi mitään naispuolista maaherraa vastaan. Kyllä hän kansliatehtävistä selviäisi siinä missä mieskin. Mutta kentällä saattaisi tulla eteen tilanteita, jossa olisi isännän ääni tarpeen. Kansa uskoo helpommin miehen puhetta. Mutta nykyisen säännösten mukaan ei naista voida nimittää. Asetuksella on eräät virat ja toimet, joiden haltijoiden tehtävänä on valvoa yleistä järjestystä ja turvallisuutta, varattu miehille. Näihin kuuluvat maaherran, kansliapäällikkönä toimivan lääninneuvoksen ja nimismiehen virat. Säännökset ovat pitkältä ajalta taaksepäin enkä näe mitään estettä niiden muuttamiselle.”
Seuraavassa portaassa vastaani tuli jo nainenkin, lääninasessori Helvi Rahkonen.
”Pitkän aikaa maaherrojen työskentelyä seuranneena sanoisin, että kyllä se on miehen virka. Ehkä ajattelen lähinnä ihmisten suhtautumista. Nainen, vaikka olisi päätään pitempi muita, ei hevin saisi osakseen sitä kunnioitusta, mitä maaherra yleensä nauttii. Mutta vaikka en ole mikään naisasianainen olen ehdottomasti sitä mieltä, että maailma on aivan liiaksi miesten. Miestä arvostetaan jo siksi, että hän on mies. Naisten keskinäisessä arvostuksessa, ei tosin työelämässä, merkitsee paljon se, että on rouva. Yksinäiset ovat monella tavalla toisarvoisia kansalaisia.”
”Ei minulla olisi mitään naispuolista maaherraa vastaan”, vakuutti hovioikeuden vahtimestari Viktor Svahnbäck. Hän on tottunut näkemään naisia työpaikalla, sillä Vaasan hovioikeudessa on runsaasti naisjuristeja.
”Nainen menestyy missä tahansa ammatissa, mutta tullakseen valituksi hänen on oltava huomattavasti miespuolista kilpailijaansa parempi, oli rouva Rauha Haapalinnan mielipide. ”Miehet saavat etumatkaa jo esiintymisellään. Heidät totutetaan puhumaan ja väittelemään. He oppivat kantamaan vastuuta. Naiset vaikenevat ja välttelevät vastuunottoa. Ainakin täällä on uskonnolla vielä vaikutusta ihmisten ajattelutapaan. Jos nainen pääsisi papiksi, kohoaisi sen arvo muutenkin.”
”Eihän naisia ole kaupunginjohtajinakaan”, sanoi rouva Riitta Järventaka, joka elää kaupunginjohtajan ”siivellä”. ”Olisi hauska nähdä, minkälaisia odotuksia naispuolisen maaherran ja kaupunginjohtajan puolisoille asetettaisiin. Nykyisen ajattelutavan mukaan edustusrouvan olisi oltava ylenmäärin kiitollinen, kun hän niin usein saa ilmaisen aterian.”
”Kyllä maaherran virka näin yht’äkkiä ajatellen paremmin miehelle sopii, mutta miksei siihen naistakin voisi ajatella”, tuumi taksinkuljettaja Urho Alamäki.
”Tietenkin voisivat naiset olla maaherroja, ovathan he pääministereitäkin. Samantekevää hoitaako viran mies tai nainen kunhan se tulee hoidetuksi”, sanoi torikauppias Fanny Grönlund.
Vaasalaiset ottivat siis ehdotuksen naismaaherrasta (mikä nimi!) yllättävän positiivisesti vastaan. ”Ne ovat jo turtuneet. Kun maaherrat ovat alkaneet käydä suomenkielisiksi ja sosialisteiksi ei niitä järkytä enää nainenkaan”, kommentoi maaherra Viitanen tutkimustulostani. Ja jätti edelleen arvauksen varaan oman suhtautumisensa naispuoliseen kollegaan.
Sukupuolten tasa-arvoisuuspyrkimykset eivät paljoakaan edisty sillä, että jostakin naisesta tehdään maaherra. Mutta voidaan olettaa, että näitä pyrkimyksiä jarruttavat laissa ja asetuksissa olevat säännökset, jotka varaavat jonkin viran vain toiselle sukupuolelle. Naisen asemaa tutkiva komitea esittääkin mietinnöissään tällaisten rajoitusten poistamista.
Mainittu komitean mietintö on muuten hyödyllistä luettavaa kenelle tahansa. Tasa-arvoisuuspyrkimyksistä siellä sanotaan näin:
”Miesten ja naisten tasa-arvoisuuspyrkimys on osa laajempaa tasa-arvoisuuspyrkimystä, se on oikeutettua ja arvokasta samasta syytä kuin ihmisten välinen tasa-arvoisuus yleensäkin. Tästä syystä sukupuolten tasa-arvoisuutta ei tule toteuttaa näkemättä yleisiä tasa-arvoisuusperiaatteita; samalla kun miesten ja naisten tasa-arvoisuus on toteutettava, on tasa-arvoisuutta lisättävä myös naisten kesken ja miesten kesken ja yhteiskunnallisen vallan jakautumista muutettava niin, että hierarkian merkitys vähenee.”
Toimituksen lisäys verkkojulkaisuun syyskuussa 2019: Maaliskuun 3. päivänä 1972 asetusta muutettiin niin, että nainen voitiin nimittää maaherran tai kansliapäällikkönä toimivan lääninneuvoksen virkaan. Sylvi Siltanen (sd) nimitettiin seuraavalla viikoolla Turun ja Porin läänin maaherraksi.