Rouva Koiviston päiväkirja: ”Voi tyttöraasu, vuorosi meni jo!” – ensimmäistä päivää eduskunnassa
Pitää ostaa mäntysuopaa, muistaa tuore kansanedustaja Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 126. pakina, Suomen Kuvalehti numero 6/1972.
”Mitähän se merkinnee kun lakin lippa retkahti alas” pohdiskeli Kullervo Rainio noustessamme Eduskuntatalon rappuja. ”Tietäisikö näköalojen sumentumisesta.” Aino Karjalainen liittyy seuraamme ja ovenpielessä odottava kuvaaja saa kolme alokasta yhdellä laukauksella. Ala-aulan vahtimestari ojentaa meille puhelinpiipittäjän ja neuvoo vaatelokeromme. Kuvaaja seuraa askeleitamme naistenhuoneen ovelle saakka.
Naistenhuoneessa tapaan tuttuja ja uskon saavani heistä seuraa suuren valiokunnan huoneeseen, missä valtakirjojen tarkistus alkaa kello kaksitoista. Erehdyn. ”Pidä kiirettä, ne aloittaa helsinkiläisistä!” huomauttaa joku. Ryntään käytävään. ”Neljäs kerros!” huudetaan jälkeeni. Kaarteessa huomaan kaimani nousevan rappusia. ”Olikohan se nyt täällä”, sanoo hän epävarman näköisenä. Olen tyytyväinen huomatessani, ettei hänkään ole vielä täysioppinut. Ohitsemme harppoo toimittajanainen ja me jättäydymme turvallisesti hänen vanaveteensä.
”Voi tyttöraasu, vuorosi meni jo!” sanoo Ele Alenius kokoontumispaikan ovella, ”Mutta laita nyt johonkin väliin itsesi.”
Astun peremmälle edustajain, valtakirjaintarkastajain, valokuvaajain ja lamppujen sekamelskaan. Asetun uusmaalaisten jonoon ja saan seuraa Fribasta (Ralf Frigerg) ja Anna-Liisa Hyvösestä, jotka myöskin myöhästelivät. Seremonia on hetkessä ohi. Friba tarjoutuu näyttämään taloa. Kuljemme pitkin käytäviä, vilkaisemme huoneita, tervehdimme henkilökuntaa ja käytämme paternosterhissiäkin vähäsen. Friba tuntuu olevan perillä kaikesta – on ilmeisesti oppivaista sorttia.
Uusia kasvoja keräävä toimittaja tarttuu hihaani ja vetää istuntosaliin, mihin lavastetaan äänestyslaitteiden esittely. Jonkun koje piipittää, mutta kenen? Seppo Tikka vilkaisee laukkuni suuntaan ja alkaa antaa ohjeita. Virnistän vahingoniloisena, kun osoittautuu, että ääni tuleekin hänen omasta taskustaan.
Tellervoita jahtaava toimittaja etsii toista – tai ensimmäistä. Tämä löytyy paheiden, kahvin ja tupakan, parista. Seuraa kymmenes haastattelu aiheesta kaksi Tellervo Koivistoa.
Tuttavien ja tuntemattomien kättely jatkuu. Kaisa Raatikainen ja Eino Uusitalo leuhkivat pohjoismaisilla hiihtomestaruuksillaan. ”Laitoin ensin punaista voidetta, mutta vasta vihreällä luisti”, sanoo Eino. ”Luisti väärään suuntaan”, väittää Kaisa.
”Oletko jo nähnyt työhuoneita?” kysyy Sylvi Siltanen. Ne ovat kauheita, vakuutetaan monella suulla. ”Likaisin työpaikka, missä olen ollut”, sanoo Margit Eskman. ”Ja tietysti meitä taas sullotaan viisi naista samaan huoneeseen saman työpyödän viereen”, sanoo Kaisa.” ”Täytyy saada kokoomukselta huone lisää”, vaatii Sylvi.
”Siinä asiassa pitää olla tiukka. Porvarit eivät koskaan ole antaneet mitään vapaaehtoisesti .” Päätetään olla tiukka. Kutsu käy ryhmäkokoukseen. Istumapaikan valinta on vapaa. Yritän välttää asetelmaa ukkojen puoli akkojen puoli ja hivuttaudun sinne, missä miehiä on runsaammin.
Uutuuksien kuvaaja on jälleen paikalla ja saa asianmukaisen hymyn Riitta Järvisalolta, Veikko Pajuselta ja itseltäni. Paasio ryhtyy johtamaan puhetta. Valitaan ryhmän puheenjohtajat. Viimeisestä joudutaan äänestämään. Vastapäätä istuva Leo Kohtala taittaa äänestyslippunsa kahtia ja vääntää sen jälkeen yhden kulman hiirenkorvalle. Arvaan, että kysymyksessä on ”suljettu lippuäänestys” ja teen samoin. Uusi ryhmänpuheenjohtaja Esko Niskanen astuu remmiin ja kokous jatkuu vielä hetken.
”Pitäisi pestä tukka”, sanoo Pirkko Työläjärvi poistuessamme Talosta. Siitä muistan, mitä pitää ostaa: pesupulveria, mäntysuopaa ja lattiavahaa. Kaupat ovat vielä auki.