Rouva Koiviston päiväkirja: Vanhetessaan ihminen tulee keski-ikäisemmäksi
Onni ei enää tarkoita harpunsoittoa, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 106. pakina, Suomen Kuvalehti numero 18/1971.
Tulipa kerran luokseni keski-ikäinen nainen tarjoten avaimia Taivasten valtakuntaan. Kuunneltuani jonkin aikaa hänen uskonlahkonsa perusteita kysyin, minkälainen on se tuonpuoleisuus, jonne hän kaidantien kulkijan opastaa.
”Tulevassa elämässä kaikki ovat ah niin onnellisia. Ei ole köyhiä eikä sairaita. Kaikki asuvat hyvin. Jokaisella on omakotitalo ja jalopuuovet ja talon ympärillä on ihana puutarha.”
Työnsin tarjotun avaimen takaisin, olinhan nuori ja pidin enemmän harpunsoitosta. Lisäksi olivat omakotitalot noina aikoina niin hallitsevasti mallia kantti kertaa kantti kertaa puolitoista kerrosta, ettei edes mielikuvitukseni pystynyt muunlaisia luomaan. Ja kun se jalopuukin oli vain mahonkiviilua.
Mutta vanhetessaan ihminen tulee keski-ikäisemmäksi. Jos minulta nyt, äitienpäivän tienoilla, kysyttäisiin, mitä on onni (= taivas) hylkäisin harpunsoiton ja muut henkiset nautinnot ja vastaisin empimättä: Onni on paljaat jalat nurmikolla. Onni on multaa kynsien alla. Onni on haravoinnista särkevät käsivarret. Onni on tuoppi kaljaa hyvään janoon. Onni on naarmuista kirvelevät sääret saunan lauteilla. Onnen keskipisteenä on tietenkin talo, vaikkapa kantti kertaa kantti. Mitäpä mallista silloin kun on toukokuu, kun aurinko paistaa, ja kun mittari näyttää kahtakymmentä astetta varjossa.
Maahenki tuntuu tarttuneen muihinkin kaupunkilaisiin tämän ilmojen suosiman viikon aikana. Kaduilla ja toreilla tapaa tuttuja ja tuntemattomia, jotka tyytyväisyydestä kehräten pitävät kauheaa valitusta särkevästä selästä, rakkoisista kämmenistä ja naarmuisista kintuista. Innokkaimmat tilalliset ovat viikonvaihteessa kyntäneet ja kylväneet, vähemmän innokkaat vain haravoineet. Henkilöä, joka kesäasunnollaan kasvattaa lampaita, voi sanoa yli-innokkaaksi tilalliseksi. Sellainenkin tuli vastaani. Lampaat sen sijaan olivat jossakin sydänmailla odottamassa laidunta ja laiduntajaa.
Lammaskatraita odottaa nykyisin loistava tulevaisuus. On nimittäin havaittu, että lampaassa on muitakin hyviä puolia kuin ulkopuoli ja sisäpuoli. Lammas on säästäväinen. Se syö kaiken ja jättää jälkeensä vain somia pipanoita. Tämän ominaisuuden vuoksi sen pehmeille hartioille ollaan säilyttämässä uutta, entistä vaativampaa tehtävää: maaseudun kulttuurimaiseman säilyttämistä. Kun meillä peltojen paketoinnista päätettäessä sallittiin lampaiden käyskentely pakettipeltojenkin yllä, olivat perustelut todennäköisesti taloudelliset. Lehmiä ei saanut laiduntaa ylituotannon vuoksi, mutta hevosten ja lampaiden kohdalla ei tätä vaaraa ollut.
Lampaiden arvostuksessa Ruotsi on meitä pidemmällä. Siellä muutto asutuskeskuksiin on alkanut aikaisemmin ja edennyt pidemmälle kuin meillä. Monet maatilat ovat olleet autioina jo kauan. Pellot ovat alkaneet pensoittua ja ahot ja hakamaat metsittyä. Aikanaan talouskäytössä hyvin hoidettu maisema on käynyt hoitamattoman ja epäsiistin näköiseksi. Jäljellä olevat paikkakuntalaiset ja loma-asukkaat ovat murheellisina katselleet näköalojensa rumentumista. Mutta kukapa ryhtyisi niittämään peltoja ja kivisiä hakamaita, kun työvoimasta on puutetta ja palkat ovat korkeat.
Pelastus on nähty aina nöyrässä lampaassa. Kesäasukkaat ovat ryhtyneet ”lahjomaan” paikkakuntalaisia. Nämä ostavat lampaita ja laiduntavat niitä maiseman kannalta sopivilla paikoilla. Monet kunnat ovat myös mukana. Toisilla kunnilla on omat lampaat ja laitumet, toiset tukevat yksityisiä lampaanhoidon yrittäjiä.
Seurakunnista en ole tässä yhteydessä kuullut puhuttavan. Mutta luulisi niiden innolla ryhtyvän vaalimaan omia pitkäaikaisia perinteitään.