Rouva Koiviston päiväkirja: Vanhetessaan ihminen tulee keski-ikäisemmäksi

Onni ei enää tarkoita harpunsoittoa, kirjoittaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.

Tellervo Koiviston 106. pakina, Suomen Kuvalehti numero 18/1971.

Tulipa kerran luokseni keski-ikäinen nainen tarjoten avaimia Taivasten valtakuntaan. Kuunneltuani jonkin aikaa hänen uskonlahkonsa perusteita kysyin, minkälainen on se tuonpuoleisuus, jonne hän kaidantien kulkijan opastaa.

”Tulevassa elämässä kaikki ovat ah niin onnellisia. Ei ole köyhiä eikä sairaita. Kaikki asuvat hyvin. Jokaisella on omakotitalo ja jalopuuovet ja talon ympärillä on ihana puutarha.”

Työnsin tarjotun avaimen takaisin, olinhan nuori ja pidin enemmän harpunsoitosta. Lisäksi olivat omakotitalot noina aikoina niin hallitsevasti mallia kantti kertaa kantti kertaa puolitoista kerrosta, ettei edes mielikuvitukseni pystynyt muunlaisia luomaan. Ja kun se jalopuukin oli vain mahonkiviilua.

Mutta vanhetessaan ihminen tulee keski-ikäisemmäksi. Jos minulta nyt, äitienpäivän tienoilla, kysyttäisiin, mitä on onni (= taivas)  hylkäisin harpunsoiton ja muut henkiset nautinnot ja vastaisin empimättä: Onni on paljaat jalat nurmikolla. Onni on multaa kynsien alla. Onni on haravoinnista särkevät käsivarret. Onni on tuoppi kaljaa hyvään janoon. Onni on naarmuista kirvelevät sääret saunan lauteilla. Onnen keskipisteenä on tietenkin talo, vaikkapa kantti kertaa kantti. Mitäpä mallista silloin kun on toukokuu, kun aurinko paistaa, ja kun mittari näyttää kahtakymmentä astetta varjossa.