Rouva Koiviston päiväkirja: Väärä vaunu, väärä pöytä ja sotilaspukuinen mies pöntöllä – junamatka, jolla vallitsi hölmöyden tunne
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 43 kirjoittaja potee epävarmuutta, joka saa raajat tuntumaan liian suurilta.
Tellervo Koiviston 43. pakina, Suomen Kuvalehti numero 40/1969.
Rakas päiväkirja.
Istuin elokuvissa. Sali oli melkein täysi. Kuului köhinää, supinaa, rapinaa. Ilma haisi hieltä ja deodorantilta. Koin ihmisten läsnäolon miellyttävänä hyvänolon tunteena. Erikoisesti nautin takanani istuvan miehen naurusta. Se vaihteli hihityksestä röhönauruun antaen elävyyttä filmin tapahtumille.
Melkein kadehdin tuota naurajaa, koska oma hihitykseni oli köyhyyden osoitus hänen laajaan skaalaansa verrattuna.
Salissa vallinnut lämpö ja hyvämieli johtui Tatin filmistä Playtime. Herra Hulot suurine jalkoineen ja kömpelöine käsineen oli hellyttävä ja tilanteet, missä nykyajan tekniikka ja byrokratia saavat yksinkertaisen tehtävän suorittamisen lähes mahdottomaksi, olivat jokaiselle tutut.
Tatin ihmisten näyttämönä olevat nykyaikaisen rakennusten loputtomat lasiseinäiset hallit ja käytävät toivat mieleeni omat avuttomuuden tunteeni vierailla asemilla ja lentokentillä. Toisinaan saattaa melko tuttukin ympäristö herättää tuon epävarmuuden ja hölmöyden tunteen, tunteen suurista jaloista ja käsistä, joille ei löydy paikkaa.
Sellaista tapahtui minulle viime keväänä matkustaessani junalla Helsingistä Tampereelle.
Jalkani alkoivat kasvaa oikeastaan jo lippuluukulla.
Kun sanoin ”Meno-paluu Tampereelle ensimmäisessä luokassa”, en ollut varma puhuinko oikeaan kohtaan ja laitoinko rahat luukulle asianmukaisella tavalla. Sain kuitenkin lipun ja pääsin aloittamaan matkani.
Jonkin ajan kuluttua saapui junailija, otti lippuni, vilkaisi sitä kahteen kertaan ja sanoi ystävällisesti: ”Jos rouva aikoo istua tässä, niin pitäisi maksaa lisämaksu, kun tämä on ensimmäisen luokan vaunu.”
Punastuin ja käteni venähtivät parikymmentä senttiä hihansuista. Pyytelin anteeksi ja selittelin, mutta en uskonut itsekään selityksiini. Vilkaisu ovensuussa istuvan naisen ilmeeseen vahvisti omaa epärehellisyyden tunnettani.
Puolimatkassa alkoi mieleni tehdä kahvia ja lähdin ravintolavaunuun. Se oli täynnä, vain yhdessä pöydässä oli vapaita tuoleja, mutta pöydässä istuva Arvokas Rouva tuntui täyttävän ne läsnäolollaan. Palasin paikalleni odottamaan otollisempaa tilaisuutta.
Jonkin ajan kuluttua tein uuden yrityksen samalla tuloksella. Puolen tunnin kuluttua yritin taas. Tilanne oli ennallaan, mutta kokosin rohkeuteni ja istahdin olemattoman näköisenä Arvokkaan Rouvan pöytään.
Tarjoilijakin saapui, ja tilasin kahvia ja viinerin. ”Tämä pöytä on varattu ruokailijoille. Jos haluatte kahvia, siirtykää toiseen pöytään”, sanoi tarjoilija kalseasti.
Tässä vaiheessa olivat raajani jo niin muodottomat, että vain vaivoin sain raahatuksi ne Arvokkaan Rouvan ohi käytävään.
Koska ovensuussa istuva nainen oli alkanut hermostua jatkuvasta kulkemisestani, en rohjennut palata heti paikalleni, vaan päätin tappaa aikaani käymällä käytävän varrella olevassa pienessä komerossa. Avasin oven, kalpenin ja punastuin: lukitsemattoman oven takana istui kaikessa rauhassa sotilaspukuinen mieshenkilö.
Päästiin Tampereelle. Asemalaiturille astuessani sanoin itselleni: ”Koetahan ryhdistäytyä! Tulethan sentään Helsingistä!” ja onnistuin säilyttämään itsekunnioitukseni rippeet.
Ja kun myöhemmin sain kahvia ja ystävällistä kohtelua, alkoivat raajani pienentyä ja olemukseni saavuttaa entiset suhteensa. Voin jopa kertoa matkastani muille.
Ystäväni nauroi jutulleni sanoen: ”Sinulle sattuu aina kaikenlaista.”
En luule, että olen ainoa, jolle sattuu. Onhan meitä paljon: kaikki nuo hihittäjät ja hohottajat siellä elokuvissa, Tati ja monet muut.