Rouva Koiviston päiväkirja: ”Usko Kaitselmukseen joka hoitaisi ihmiskunnan, kunhan me vain istumme kädet ristissä, on mennyt”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 60 kirjoittaja ei suostu luovuttamaan: jotakin täytyy tavoitella.
Tellervo Koiviston 60. pakina, Suomen Kuvalehti numero 7/1970.
Rakas päiväkirja. Sunnuntain lehdissä kerrottiin paljon muun ohella Eila Pennasesta ja siitä, miten Brasiliassa yritetään estää vapaampia tuulia mm. syyttämällä vapaata kasvatusta kaikesta pahasta, esimerkiksi Sharon Taten murhasta. Näiden erilaisten aiheiden yhdistelmä palautti mieleeni Eila Pennasen kirjoituksen ”Miten jaksan elää” Suomen Kuvalehdessä viime syksynä.
Eila Pennanen aloitti ilmoittamalla, että hän on monien muiden tavoin luopunut. ”Me tiedämme liikaa siitä mitä maailmassa tapahtuu ja me tiedämme siitä liian vähän.”
Vähän myöhemmin hän kuitenkin jatkaa: ”Mutta luopunutkin voi tehdä jotakin, jos ei muuta niin valita seuransa. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ei ole yksinkertainen päämäärä, mutta minusta tuntuu selvältä, etä sosialismi on yhteiskunnan ainoa mahdollisuus. Tai jokin muu sosialismin muoto – tähänastiset eivät houkuttele.”
Yksilöstä puhuessaan kirjailija sanoo: ”Olen antanut itselleni luvan olla se mikä olen: naiivi, epä-älyllinen sentimentaali ihminen. Sovinnaisesta älykkään ihmisen ihanteesta luopuminen on ollut vaikeaa, mutta keventymisen tunne on korvannut taistelun vaivat.”
Kirjailijoiden lausuntojen tulkitseminen on ammatti-ihmisten tehtävä. Ehkä ymmärrän Eila Pennasta väärin, kun sanon, etten ymmärrä häntä. Mistä hän on luopunut? Mikään kirjoituksessa kun ei viittaa siihen, että hän olisi asettautunut loppuiäkseen keinutuoliin pureksimaan vanhoja eväitä.
Sanoohan hän itsekin: ”Itsensä suojeleminen johtaa vain kuolemaan, ja se kipu, mikä seuraa itsensä alttiiksi asettamisesta, on kuitenkin elämän kipu.”
Myöhemmin huomasin, että vain kahta kohtaa kirjoituksesta lainattiin, niitä useamman kerran. Ne kohdat kertoivat luopumisesta ja epä-älylliseksi julistautumisesta. Oikeastaan se on perin ymmärrettävää. Vanhempi ihminen, jolla varsinainen opiskeluaika on takana, on ehtinyt luoda itselleen oman maailman, niin turvallisen kuin mahdollista.
Mutta ympärillä tapahtuu uutta ja erilaista mihin on totuttu. On helpompaa torjua uusi kuin ryhtyä sellaisen rakennelman sommittelemiseen, jossa tämä uusi elementti olisi mukana, varsinkin kun sitä ei yleensä voi työntää noin vain jonnekkin rakoseen, vaan muitakin elementtejä on siirrettävä.
Tiedostaminen ei niinkään lisää onnea kuin ahdistusta.
Mikä helpotus sitten uutta vierovalle henkilölle onkaan lukea, että joku auktoriteetti, tunnettu kirjailija on luopunut ja heittäytynyt tyhmäksi.
Toinen turva, joka vanhoillisella ihmisellä on, on enemmistö: ”hiljainen enemmistö”, ”unohdettu kansa”. Se antaa ”demokratian nimissä” luotettavaa tukea.
Usko uuden paremmuuteen joutuu kyllä kovalle koetukselle.
Mitä hyödyttää kasvatuksen vapautuminen, kun vapaus näyttää johtavan kasvaviin sielullisiin ristiriitoihin? Maksaako vaivaa vapauttaa toiset seksuaalisista estoista, jos toiset vuorostaan sortuvat seksuaaliseen hillittömyyteen? Mitä mieltä on puhua sosialismista parempana vaihtoehtona, kun käytännön esimerkit ovat niin vähän rohkaisevia.
Mutta mihin me sitten uskoisimme?
Usko Kaitselmukseen joka hoitaisi ihmiskunnan, kunhan me vain istumme kädet ristissä, on mennyt. Kapitalismin ihanuuteen uskovien määrä vähenee sitä mukaa kuin sen epäkohdat alkavat tulla yhä räikeämmiksi. Ihmisten käyttäytymisen ohjaaminen auktoritatiivisesti alkaa menettää merkitystään jo senkin takia, että kieltojen ja käskyjen noudattamisen kontrolli tuottaa yhä lisääntyviä vaikeuksia.
Kuvitelma vapaasta ihmisestä, joka tuntee vastuuta itsestään ja muista, tuntuu utopialta. Mutta Eila Pennasen sanoin: ”Käsitän kyllä utopian utopiaksi, mutta muu ei auta.”
Johonkin on pyrittävä ratkaisuissaan, muuallakin kuin äänestyskopissa. Jotakin täytyy tavoitella.