Rouva Koiviston päiväkirja: Uhrataan äitihahmo – omatkin hameeni ovat lyhyitä, ja luin juuri, miten käydä kaksikymppisestä
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 29 kirjoittaja pohtii, miten ikinuorista naisista tulee mummoja.
Tellervo Koiviston 29. pakina, Suomen Kuvalehti numero 22/1969.
Rakas päiväkirja. Näin unta, että minut oli pudotettu viidennen kerroksen ikkunasta ja jätetty lojumaan tyhjälle kadulle. Yritin huutaa apua ja heräsin. Käsivarsia särki, jalat olivat jäykät ja selkääkin jomotti.
Kaikki tämä oli kesämökillä vietetyn vapaan lauantain seurausta. Vilkaisin ikkunasta säätä ja totesin sen olevan pahimman mahdollisen. Auringonpaiste olisi elvyttänyt raihnasta ruumista ja houkutellut ulos jatkamaan keskenjääneitä puutarhatöitä. Sadesää olisi puolestaan antanut pätevän syyn raskaiden töiden siirtämiseen seuraavaan viikonvaihteeseen. Nyt ilma oli siltä väliltä, pilvinen ja kolea.
Mieleni teki aamukahvia, mutta olin liian voimaton noustakseni sitä keittämään. Silloin muistin äitienpäivän. Lähestyttiin toukokuun loppua eikä kukaan ollut puhunut mitään äitienpäivästä! Aloin huutaa perhettä koolle.
”Missä on minun äitienpäiväkahvini? Tiedättekö, rakkaat omaiset, että äitienpäivä on toukokuun toinen sunnuntai ja siitä on kulunut jo kaksi viikkoa”, sanoin ääni liikutuksesta väristen.
”Kyllä me se muistettiin”, sanoi tytär. ”Mä juttelin siitä isälle hyvissä ajoin. Mutta isä sanoi, että ollaan valmiustilassa. Mutta ei tehdä mitään etukäteen, kun ajat ovat sellaiset. Se sanoi, että sä olet puhunut jostakin äitien romuttamisesta etkä tykkää, että äitejä kehutaan jonain määrättynä päivänä. Me sovittiin isän kanssa niin, että jos hän huomaa sun nukkuvan tekounta silloin aamulla, niin me noustaan leipomaan kakku, mutta jos sä nukut oikeesti, niin me ei tehdä mitään. Mutta sä et nukkunut ollenkaan sinä aamuna vaan ajoit meitä jo kahdeksalta pihaa haravoimaan.”
Sanoin tyttärelle, että tällä on likaiset jalat ja että niin ison tytön pitäisi pestä itsensä käskemättä, ja isän käskin koota paperinsa, etteivät ne aina täytä joka paikkaa. Sen jälkeen menin keittämään aamukahvin.
Olinhan minä joskus puhunut äitimyytin romuttamisesta, niinhän tekevät kaikki nykyaikaiset naiset.
Mutta olin puhunut vain periaatteesta enkä ollenkaan ajatellut, että romuttaminen aloittettaisiin minusta itsestäni.
Jäisinkö nyt loppuiäkseni ilman äitienpäiväkahvia ja jäisikö se tyttäreltä viime vuonna saamani runo, joka päättyi ihailtavaan realistiseen tulevaisuudennäkemykseen: ”ja vielä kun ikä Sua painaa, niin turvata Sinuun mä saan”, elämäni viimeiseksi.
Sanotaan, että olemme luomassa moniarvoista yhteiskuntaa. Mutta puhummeko me vain ja annamme käytännön kulkea toiseen suuntaan?
Keskuudessamme oli ennen pikkutyttöjä, koulutyttöjä, neitosia, 20-, 30-, 40- jne. vuotiaita naisia, äitejä, mummoja, vanhojapiikoja, lihavia ja laihoja. Nyt meillä on ainoastaan pikkutyttöjä ja enemmän tai vähemmän rapistuneita nuoria naisia, jotka käyttävät muodin määräämiä, 38–40 kokoa olevia vaatteita.
Pitäisikö minun ryhtyä puuhaamaan vastavallankumousta?
Ehkä ei, sillä omatkin hameeni ovat lyhyitä ja olen juuri lukenut artikkelin ”Miten käydä kaksikymmenvuotiaasta nelikymmenvuotiaana”.
Mennään nyt virran mukana ja uhrataan äitihahmo ja emotyyppi. Eihän se kuitenkaan pääse kokonaan unohtumaan, sillä vaikka se poistuu keskuudestamme, löytävät lapsemme sen vielä vuosikymmenien kuluttua koulujensa lukukirjoista.
Mutta entä isoäiti, miten hänen käy? Eiväthän lapset tule toimeen ilman kultaista mummoa. Kun tuo rooli viimeistään kymmenen vuoden kuluttua lankeaa minulle, olenko valmis ottamaan sen vastaan?
Hyvä ja viisas olen tietenkin, sellaisiahan mummot ovat luonnostaan, mutta millainen on ulkoinen olemukseni? Vastaako se odotuksia?
Mummo on ryppyinen ja harmaapäinen, pyöreä ja iloinen tai laiha, kumarainen ja hampaaton. Hänellä on pitkä hame, esiliina ja hartiahuivi, ja hän joko istuu keinutuolissa kutoen tai kissaa silittäen tai on lähtenyt siitä kastellakseen kukkia. Yleensä hän on köyhä ja reumatisminen.
On varmaan ihanaa olla mummo, mutta roolin oikea osaaminen vaatinee valmentautumista. Mutta miten valmentautua aikana, joka ei tunne keski-ikäistä naista eikä äitiä? Milloinka pitäisi jättää värihuuhtelu ottamatta ja hormonirasvat käyttämättä?
Ehkä on helpointa aloittaa rekvisiitasta. Pitänee hankkia keinutuoli, hartiahuivi ja kissa. Ehkäpä se muukin siitä järjestyy, vähitellen kymmenen vuoden aikana.
