Rouva Koiviston päiväkirja: Tytär oli tarttunut kaveria niskavilloista ja kiroili kuin ukkonen – puhuttelun keskeytti palaneen käry

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 116. pakina, Suomen Kuvalehti numero 36/1971.

Perheemme on vapaamielinen, mutta käyttäytyy silti niin kuin kunnon perheet yleensä. Se ei esimerkiksi kiroile. Isän ja äidin suut on pesty saippualla ja esimerkki tarttuu eikä omena kauas putoa.

Mutta valitettavasti muukin seura tekee kaltaisekseen. Ollessani iltahämärissä ulkona näin tyttäreni toisessa normaaliympäristössään, ikäistensä ja kaltaistensa seurassa. Osa sakista huomasi tuloni ja tervehti kohteliaasti, mutta tyttärellä sattui olemaan sillä hetkellä mielenkiintoisempaa puuhaa. Hän oli tarttunut vieressä olevaa kaveria niskavilloista ja kiroili kuin ukkonen. Hiivin järkkynä kotiin.

Välttääkseni kuritta kasvaneen kunniattoman kuoleman otin tyttären puhutteluun – rakentavassa hengessä tietenkin.

Tytär väitti, että on yhtä luonnotonta olla kiroilematta sakissa kuin kiroilla kotona iäkkäiden ihmisten kuullen. Eikä kiroileminen ole sen kummempaa kuin muidenkaan tehostussanojen käyttö. Vanhemmat käyttävät vuodesta toiseen vanhoja kuluneita sanontoja, joilla ei enää ole sisältöä. Nuoret keksivät uusia.

Aioin juuri sanoa, että kuulemani vuodatukset tunnettiin kyllä jo isoisäni lapsuudessa, kun keittiöstä alkoi tulla palaneen käryä. Harkitsin kiroamista, mutta päädyin sanomaan: ”Unohtaminen on inhimillistä.”

Koska unohtaminen on yleensä vahinko, ja vahingosta viisastuu, kerron seuraavan tositarinan.

Henkilö lähti mökiltä koulujen alkaessa. Autoon kertyi irtainta omaisuutta, kasseja, koreja, laatikoita, levysoitin, kitara ja koira. Kirjoituskone unohtui, mutta se ehtisi myöhemminkin.

 

Kaupungissa henkilö tapasi toisia, muiden muassa sellaisia, jotka halusivat puhua rikollisen näköisistä passikuvista. Todisteeksi joku näytti passiaan, toinen sairasvakuutuskorttiaan ja henkilö ajokorttiaan. Sen kuvalle naurettiin makeasti, kunnes joku kiinnitti huomionsa päivämääriin. Ajokortti oli vanhentunut kymmenen päivää sitten.

Seuraavana aamuna henkilö hankki kaksi uutta rikollisen näköistä passikuvaa sekä kahden todistajan lausunnon ja meni poliisilaitokselle. Ajokortti luvattiin runsaan viikon kuluttua, mutta ”sitä ennen ei sitten ajeta”.

 

Henkilö oli sivuammatiltaan kirjoituskonetyöläinen ja hänellä oli esimies. Eräänä päivänä tämä soitti ja kysyi työn tuloksia. Ei tule mitään, sanoi henkilö. Kirjoituskone jäi maalle. Mene hakemaan, sanoi esimies. Ei voi, sanoi henkilö. Poliisi kielsi ajamisen. Mene keinolla millä hyvänsä, sanoi esimies.

Henkilö meni keinolla millä hyvänsä, otti koneensa ja tuli kaupunkiin. Mutta hän ei ollut päästä kotiinsa – avaimet olivat unohtuneet maalle.

Kului muutama päivä ja henkilö sai korttinsa. Avaimitta olo oli tuskastuttavaa ja niimpä hän päätti lähteä oitis maalle. Ja koska hän kerran oli sinne autolla tullut, otti hän mukaansa paitsi avaimiaan muutaman kassin, korin, laatikon, koiran ja lopuksi kimpun ruusuja.

Kotona odotti lapsi henkilöä pyytääkseen rahaa. Henkilö vilkasi koreja, kasseja, laatikoita ja koiraa – ja vaikeni. Kun asunto hiljeni, ja kukin oli omilla teillään, otti henkilö kaikki mahdolliset avaimet ja auton ja ajoi maalle. Siellä, ruusupensaan juurella, paljaan taivaan alla, oli hänen rahamassinsa, omaisuutensa ja luottonsa.

Henkilö unohtui pitkäksi aikaa mietteisiinsä rappukivelle.

Mitä opimme tästä? Sen, että jos henkilö, kuka tahansa, unohdettuaan jotakin huomaa ajokorttinsa vanhentuneeksi, voi hän varautua lisäonnettomuuksiin. Sanoohan vanha sananlasku. Harvoin kaksi kolmannetta.