Rouva Koiviston päiväkirja: Turku voi olla hautaustoimistojen kaupunki, mutta nyt alkoi lysti – tuli eläkeläisten päiväkoti
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 88 uskotaan, että Halisen ukot tekevät vielä Turusta iloisen.
Tellervo Koiviston 88. pakina, Suomen Kuvalehti numero 40/1970.
Jarkko Laine, nuori ja lahjakas turkulainen, on aina tilaisuuden tullen (esim. SK n:o 38) lausunut kitkeriä sanoja kotikaupunkinsa pysähtyneisyydestä ja vanhoillisuudesta. Turku on hautaustoimistojen, Pietari Brahen, Porthanin, Nurmelan ja Turun Sanomien kaupunki. ”Turussa harvoin lasketaan leikkiä. Mille me nauraisimme?”
Jarkko Laine ei halua jättää Turkua. Hän pitää siitä ja elättelee toivoa: ”Me nostamme kaulukset korkealle ja veikkaamme Halisten ukkojen lähtöaikaa.”
Varsinaisen Suomen ulkopuolella asuvat ovat kautta aikojen yrittäneet selittää, että Turku on maamme toiseksi ikävin kaupunki. Mutta turkulaiset ovat vaistonneet arvostelussa kademieltä ja tulleet entistä omahyväisemmiksi.
Viime aikoina on kuitenkin alkanut näkyä merkkejä siitä, että turkulaisetkin alkavat kyllästyä ikuiseen kulttuurin kehdossa uinahteluun. He odottavat jotakin tapahtuvaksi. Halisten ukot olisi saatava liikkeelle, mutta millä voimin?
On luonnollista, että Jarkko Laine asettaa toivonsa nuoriin, lähinnä kulttuurityöntekijöihin. Se on tietenkin eräs mahdollisuus. Mutta voidaan lähteä myös päinvastaisesta suunnasta – ja on jo lähdettykin.
Vanha Turun kaupunki avasi nimittäin syyskuussa kunnianarvoisan kauppahallin piharakennuksessa päiväkodin kaupungin kaikkien eläkeläisten vapaaseen käyttöön.
Mikäkö kulttuuritapahtuma tämä on? Onpahan hyvinkin. Kauppahallin pihalle kootaan nyt Halisten ukot. Eikä siihen tarvita vallankumousta, ei väkivaltaa eikä painostusta. Sinne tullaan vapaaehtoisesti, koska siellä on lystiä.
Asettautukaamme hetkeksi Halisten ukkojen asemaan. Meillä on silloin asema kaupunginvaltuustossa, teatterilautakunnassa, yliopistossa tai muussa vastaavassa paikassa. Asemastamme on meille riesaa, nuoret soittavat suutaan. He sanovat, että olemme ajastamme jäljessä, emme muka ymmärrä, emme anna sijaa heidän ajatuksilleen emmekä majaa heidän kehoilleen. Miksi me sen tekisimme? Hehän ajavat meitä pois. He tahtovat ottaa meiltä elämän, joka meillä on ja syöstä meidät syrjään, ikävään ja unohdukseen.
”Joka kulman takana hautaustoimisto”, sanoo Laine. Niin on. Ne odottavat meitä. Sanoohan vanha totuus, että eläkkeelle siirtyvä siirtyy elämän tyhjyyden pelottamana lähes suoraan hautaustoimiston asiakkaaksi. Sinnekö me haluaisimme?
Pietari Brahe ja Porthan seisovat puistossa. He ovat nykyisin varjossa, mutta heidän ympärillään on elämää, lintuja ja rakastavaisia. Meistä ei tehdä patsaita. Jotkut nostetaan seinille, johtokunnan kokoushuoneiden ikävystyttävään hiljaisuuteen. Mutta ei meillä ole kiirettä sinne.
Näin ajattelevat Halisten ukot tai ajattelivat ennen. Nyt on tulossa muutos. Eläkeläiset hallin pihalta tulevat ja menevät. He ovat täynnä elämää, soitto soi ja laulu kaikaa – Halisten ukot kuuntelevat ja sanovat: ”Mitäs helkkaria me tätä kostoa patoamme! Mennään alas väljemmille vesille ja mennään iloisesti kolisten, koska ei se elämä tähän lopu.”
Ja niin liittyvät Halisten ukot muiden eläkeläisten seuraan ja he panevat elämän risaiseksi, koska heillä ei enää ole muuta menetettävää kuin kahleensa. He tulevat väliin mahdottoman iloisiksi ja väliin mahdottoman vihaisiksi – sen mukaan miten kaupunki suhtautuu heidän vaatimuksiinsa. He tuntevat elävänsä.
Miten käy keski-ikäisten turkulaisten? He tulevat tietenkin aluksi vihaisiksi, koska eivät voi nukkua kun nuoret rilluttelevat yöllä ja vanhukset päivällä. Mutta vähitellen he sopeutuvat.
He yrittävät olla nuoria niin kauan kuin mahdollista ja kun se ei enää onnistu, he alkavat elää kiihkeästi päästäkseen pian iloisiksi eläkeläisiksi. Näin heidänkin elämässään on iloa – milloin takana – milloin edessäpäin.
Ja koko Suomi alkaa puhua vanhasta iloisesta Turusta.