Rouva Koiviston päiväkirja: Tulenpalava kiire Linnan juhliin – ja taas taisteltiin viime minuuteilla frakkipaidan kanssa
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 10 osallistutaan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin.
Tellervo Koiviston 10. pakina, Suomen Kuvalehti numero 51/1968.
Rakas päiväkirja. Kello on kolme yöllä. Olen kuolemanväsynyt, mutta en saa unta lampaita laskemallakaan. Itsenäisyyspäivä ja kaikki siihen liittyvä on takana. Vain muistot ovat jäljellä ja ne ehkä pitävätkin minua hereillä. Mennyt vuorokausi on ollut tapahtumarikas. Siihen on sisältynyt arkipuuhia ja juhlallisuuksia, Juhlat ovat osa työtä, koska pääministerille ei protokolla juuri suo valinnan mahdollisuutta.
Vaimolle ei myöskään perhe suo valinnan mahdollisuutta. Yhtä vihaisesti kuin muinakin aamuina kehotti herätyskello minua nousemaan ja laittamaan aamupalaa nälkäiselle perheelle. itsenäisyyspäivästä huolimatta piti toimeenpanna myöskin jonkinlainen aamusiivous ja lisäksi oli järjestettävä kotiinjääville päivän muonitus.
Virallinen työ alkoi kello kaksitoista kirkossa käynnillä. Marssittiin juhlallisesti sisään ja istuttiin ennaltamäärätyille paikoille. Oltiin hurskaan näköisiä, mutta monen ajatukset liikkuivat enimmäkseen näissä maallisissa. Uskovainen appi-ukkoni sanoi kerran kun yllätin hänet torkkumasta saarnan aikana, että Vanha-Aatami kiusaa ihmisiä pahimmin juuri kirkossa. Se oli minulle kovin lohdullista kuultavaa ja laskin heti monta taakkaa omaltatunnoltani Vanhan-Aatamin kannettavaksi.
Koululaisjumalanpalveluksissa olin monesti tirskunut muiden mukana tietämättä miksi ja myöhemmin minulle on tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia pysyä hereillä saarnan aikana. Nyt Vanha-Aatami sai minut sovittelemaan repliikkejä ympärillä olevien juhlaviin ilmeisiin. Pysyin hereillä eikä kukaan tiedä että käyttäydyin sopimattomasti.
Kirkossakäyntiä seurasi perinteinen joululounas Kerärannassa. Se oli oikein inhimillinen tilaisuus. Syötiin hartaasti eikä pidetty yhtään puhetta.
Ohjelma jatkui juhlakonsertilla Yliopistossa. Olen varsin lievästi musikaalinen enkä vapaaehtoisesti käy konserteissa, mutta aina kun viran puolesta sellaisiin joudun, nautin suuresti. Ehkä on niin, että näihin virallisiin konsertteihin valitaan sellainen ohjelma, joka varmasti miellyttää yleisöä. Tällainen taattu kappale on muun muassa Finlandia, joka nytkin esitettiin.
Konsertista oli juostava kiireesti kampaajalle. Siellä ehti mukavasti rentoutua. Kampaajilla on kuitenkin omat kunnianhimonsa ja aikaa kului melkoisesti ennen kuin joka hiuskarva oli siinä järjestyksessä, missä sen kampaajan mielestä piti olla.
Kun tulin kotiin, luki aviomies kaikessa rauhassa kirjaa. Vaikka oli jo tulenpalava kiire, ehdin pitää pienen esitelmän sitä, miten kokemuksesta voisi joskus ottaa oppiakin, jottei joka vuosi tarvitsisi viime minuuteilla taistella frakkipaidan kanssa.
Pihan lapset olivat tapansa mukaan tulleet seuraamaan juhlavalmisteluja ja olivat puoliympyrässä takanani yrittäessäni meikata itsenäni peilin edessä. Kauan eivät hermoni kestäneet heidän asiantuntijalausuntojaan. Karjaisin oikein kovaa ja ihmeekseni he siirtyivät toiseen huoneeseen odottamaan lopputulosta.
Linnaan saavuimme määräaikana ja jouduimme jonottamaan esiintymisvuoroamme niin kauan, että vallankumouksen siemen ehti itää toimettomissa aivoissamme. Katselin Väiskin kanssa lipuksi sopivaa kangasta, mutta koska mitään punaista tai mustaa tekstiiliä ei löytynyt siitä huoneesta, jossa jonotimme, sai vallankumous jäädä odottamaan sopivampaa ajankohtaa.
Aikanaan pääsimme saliin ja saimme tilaisuuden osallistua diplomaattikunnan katselmukseen. Tämän jälkeen alkoi epävirallinen kättelyseremonia, jota jatkui kaiken iltaa. Vieraista oli ehkä kymmenen prosenttia tuttuja, mutta seurustelu sellaisen ihmismäärän kanssa vie aikansa, varsinkin kun ottaa huomioon, että puolet niistä oli naisia.
Paljon ennen puoltayötä aviomies alkoi ehdottaa kotiin lähtöä. Keksin kaikenlaisia verukkeita, sillä eihän kenellekään voi sanoa, että Linnan juhlissa viihtyi. Viimeisin perusteluni, kello lienee ollut puoli yksi, oli se, että haluan nähdä miten kauan nuo maalaiset siellä oikein maleksivat.
Satuin nimittäin juuri silloin näkemään pari tamperelaista tuttavaani, jotka pistivät poskeensa viimeisiä voileipäkakun jäännöksiä. Tämä selvitys ei enää kelvannut, vaan minut ohjattiin päättäväisesti eteiseen ja juhlat olivat auttamattomasti ohi.
Tänään on taas arki ja nukuttaakin ihan mahdottomasti. Parasta lienee unohtaa koko itsenäisyyspäivä ja lähteä keittiöön laittamaan aamukahvia heräävälle perheelle.