Rouva Koiviston päiväkirja: Siltä, joka uskoo kirkon muuttuvan, vaaditaan uskoa, joka ei ole tästä maailmasta
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 32 kesä alkaa ja kirjoittaja miettii uskonasioita.
Tellervo Koiviston 32. pakina, Suomen Kuvalehti numero 25/1969.
Rakas päiväkirja. Tämä on ensimmäinen todella kesäisen lämmin päivä. Tulin tänne rantakalliolle lekottelemaan jo näin aamulla, sillä kesä voi olla jälleen yllätyksellinen ja loppua samana päivänä kuin on alkanutkin. Mutta jos on ahne, pystyy yhtenäkin päivänä varastoimaan kesää yllättävän runsaasti.
Tässä auringonpaisteessa lojuessaan tuntee itsensä huolista vapaaksi. Ei tarvitse, eikä viitsi, edes ajatella mitään. Silloin tällöin ehkä huomio kiinnittyy johonkin: vene on menossa, kallion takaa nousee pilviä, jalkoihin on ilmestynyt suonikohjuja.
Havukka-ahon ajattelija tosin teki ajatustyötä kalliolla maaten. Hän katseli korkeuksiin ja mittaili taivaankannen laajuutta. Lapsena kyselin minäkin itseltäni taivasta katsellen: Mitä sitten tulee? Entä mitä sitten tulee? Ja sitten, ja sitten? Tästä pohtimisesta sain aina päänsärkyä ja vähitellen opin olemaan kyselemättä niitä asioita.
Luin eilen Pursiaisen kirjaa. En tehnyt sitä uskonnollisesta mielenkiinnosta vaan sen aiheuttaman hälyn vuoksi. En tuntenut siinä esitettyjä asioita suurestikaan etukäteen, mutta eivät ne siitä huolimatta vierailta tuntuneet.
Kaikkea en tosin ymmärtänyt. Uskonnon asiat kai pitäisi uskoa järkeilemättä. On kuitenkin ollut vaikeata hyväksyä esimerkiksi sitä, että jokin erehtyväisten ihmisten kirkolliskokous on joskus varsin löysin perustein ja kenties äänestysten jälkeen päättänyt, että jokin uskonkappale on näin, ja muut ovat sitten velvollisia pitämään sitä ainoana oikeana totuutena.
Pursiainen asettaa kyseenalaiseksi myöskin monia Uudessa testamentissa olevia, usein varsin keskeisiäkin seikkoja.
Mikäli olen oiken ymmärtänyt, eivät nämä väitteet tule teologiaan perehtyneille yllätyksenä, mutta tavallisen uskonnollisen koulutuksen saaneelle uskovaiselle näiden seikkojen esiintuominen voi aiheuttaa vakaviakin riastiriitoja.
Uskon kuitenkin Pursiaisen vakuutukseen, että kristinuskon perusteet ovat kaikesta huolimatta niin vahvat, ettei sen arvo vähene siitä, että rohjetaan tunnustaa, että kirkon opin välittäjät ovat vuosisatojen kuluessa erehtyneetkin.
Kirkko ja uskovaiset ovat usein saaneet kritiikkiä sen vuoksi, että muutamien kristittyjen ilo oman sielun pelastuksesta silloin kuin samanaikaisesti julistetaan muiden tuhoa, on vaikuttanut itsekkäältä.
Pursiainen sanoo, että Luoja ei kalastele yksityisiä sieluja ja säilö niitä taivasta varten, vaan Hän kantaa huolta koko ihmiskunnasta.
Pursiainen puhuu voimallisesti ihmiskunnan vanhurskauden eli oikeudenmukaisuuden puolesta. Hän uskoo, että vain Jeesuksen oppilaiden muodostama kirkko pystyy murtamaan ne ihmisten luomat järjestelmät, jotka ovat oikeudenmukaisen yhteiskunnan esteenä.
Sitä varten kirkon on muututtava. Siltä, joka uskoo tämän tehtävän onnistumiseen, vaaditaan kuitenkin uskoa, joka ei ole tästä maailmasta.
Kaikki ihmiskunnan kohtaloa murehtivat varmaan toivovat, että kirkko ottaisi ihmiskunnan oikeudenmukaisuuteen pyrkimisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Epäuskoinen pelkää kuitenkin, että niiden, joilla on rohkeutta nousta nykymaailman järjestelmiä vastaan, käy kuten Kristuksen: heidät ristiinnaulitaan.
On alkanut tuulla ja tuulen mukana on tullut pilviä. Taivaan katsely tuntuu yhä herättelevän kysymyksiä: Mitä? Miksi? Entä sitten? Päätä alkaa kivistää. Parasta palata sisään arkisiin askareihin.