Rouva Koiviston päiväkirja: Ruotsalainen virkamies valitti, että hän joutuu maksamaan kaikesta mutta duunari ei – Tasa-arvo etenee!
Suomessa metallimiehillä on varaa lakkoon, toteaa Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 97. pakina, Suomen Kuvalehti numero 7/1971.
Lakko alkoi eilen ja kun vastakkain ovat meidän poika ja Jumala, ei pikaisesta ratkaisusta ole toivoa. ”Järkevät syyt” eli taloudelliset realiteetit eivät ehkä tätä lakkoa puolla, mutta ainahan ihmisiä on kehotettu elämään jostakin muustakin kuin leivästä.
Metallimiehet eivät ole niitä maan kovaosaisimpia, mutta kaikkein köyhimmillä ei ole resursseja lakkoihin. Metallimiehillä on. He ovat järjestäytyneitä, he ovat maan taloudenpidossa välttämättömiä ja he tietävät sen. Tavallisella duunarilla on yksinään hyvin vähän vaikutusmahdollisuutta. Joukossa hän on vahva ainakin jonkin aikaa. Nyt on ilmeisesti se aika.
Ruotsissa puolestaan on joillakin akateemisilla lakon verran tyytymättömyyden aihetta. En tunne ruotsalaisten tulonjakoa, mutta virkamiehet katsovat olevansa huonossa asemassa johonkin toiseen ryhmään verrattuna. Kenties vertailuryhmä on ammattityöväki.
Istuin nimittäin syystalvella samassa illallispöydässä ruotsalaisen virkamiehen kanssa. Ilmeni, että meillä kummallakin oli korjauksen tarpeessa oleva kesäasumus. ”Tervetuloa viettämään kesälomaa Tukholman saaristoon! Mitä te muuten osaatte tehdä? Käsillänne, tarkoitan. Minä itse olen opetellut tapetoimaan ja vaimostani on kehittynyt kohtalainen maalari”, sanoi vierustoverini.
”Käännämme maata ja hakkaamme halkoja”, vastasin minä.
”Ettekö osaa muurata tai tehdä puusepän töitä? Olisi mukava jatkaa tuttavuutta, mutta kun meillä ei ole noita puutarha- ja halkohommia”, sanoi keskustelutoverini pahoitellen.
”Kukaan ei ole niin avuton ruotsalaisessa yhteiskunnassa kuin se joka osaa tehdä työtä vain aivoillaan”, jatkoi ruotsalainen. ”Kerron tositarinan naapureina asuvista nuorista perheistä. Ulkoministeriön virkamies näyttäytyy smokissa ja frakissa ja vaimo vastaavissa hepenissä, mutta ne ovat vain kulisseja. Kotona odottaa lapsenpyykki, pölyt ja tiskit eikä mikään erota heitä naapurina asuvasta työläisperheestä. Paitsi auto, jota edellisillä ei ole. Työläinen ostaa auton vanhana ja korjaa sen. Mitä hän ei itse osaa, sen tekee tuttava. Ja jokaisella työläisellä on tuttavana kolaripeltiseppä, asentaja ja automaalari. Palvelu maksetaan vastapalvelulla, rahaa ei tarvita. Samalla periaatteella hankitaan talo ja kesämökki ja tehdään niihin remontit. Virkamies hienoine käsineen joutuu maksamaan täyden hinnan jokaisesta palveluksesta. Hänellä ei ole osaavia tuttavia ja jos on, niin ei ole mitä vaihtaa.”
Keskustelutoverini mielipide lienee varsin subjektiivinen, mutta jos se vastaa todellisuutta, täytyy sanoa, että tasa-arvossa on edistytty: virkamies nauttii suurempaa arvostusta ja vaikutusvaltaa, ammattityömies saa sen korvaukseksi suurempia taloudellisia etuisuuksia.
Ostin eilen kirjan ”Gör det själv med betong” – siltä varalta että joutuisin ruotsalaisen virkamiehen huvilalle.
Huvila alkaa tässä helmikuun auringonpilkkeessä tulla mieleen muillekin kuin niille, joiden huvila on Tvärminnen läheisyydessä. Viimeksi mainittuja ei auringon tarvitse herätellä. Ymmärrän hyvin niitä, jotka pelkäävät ympäristönsä vesien saastumista, mutta tässä Tvärminne-kohussa on mukana sellaista, joka herättää vastakarvaisiakin ajatuksia.
Tuntuu nimittäin siltä, että luonnonsuojeluaate on yht’äkkiä herännyt erikoisen voimakkaana niissä, jotka ovat Tvärminnen suuntaan eniten sijoittaneet. Saahan toki taloudellisia arvojakin puolustaa, mutta lintujen rauhoitusalueista puhuminen saisi siinä yhteydessä jäädä. Kuulostaisi ikään kuin rehellisemmältä muuten.