Rouva Koiviston päiväkirja: Risto Rytin kotitalo oli samassa pitäjässä, mutta kouluvuosieni aikana kukaan ei sitä minulle näyttänyt
Ryti joutui monasti päättämään "oikean" vaihtoehdon, pohtii Tellervo Koivisto. Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972.
Tellervo Koiviston 120. pakina, Suomen Kuvalehti numero 42/1971.
Seurasimme televisiosta ”Operaatio Barbarossaa”, tytär ja minä. Tytär teki ahkeraan huomautuksia ilmeisesti osoittaakseen, ettei nykyajan tyttö ole pekkaa pahempi sotahommissakaan.
Huomautuksien välissä sain vastattavakseni muutaman kysymyksen: Milloin? Missä? Entä sitten? Vastasin ”En tiedä, kysy isältä” tai ”En tiedä, etsi kirjoista” kunnes tytär tokaisi: ”Mutta elithän sinäkin silloin jo!”
Tunsin joutuneeni alakynteen ja aloin suunnitella hyvitystä.
Ohjelman loputtua aloitin: ”Haluatko kuulla mitä muistan sodasta?”
”En.”
”Jospa sentään kerron. Kun minä…”
”Joo, joo, kyllä ne kertomukset tunnetaan!” ”Kun minä kävin koulua ei ollut varaa nurista vaikka vaatteet oli moneen kertaan paikattu ja käännetty ja kengät oli puusta ja paperista ja huopatossuun meni kerran hiiri mutta hampaat oli hyvät kun ei ollut karkkia ja kun minä olin sinun ikäisesi en saanut lorvia vaan piti hakata halkoja luokan kanssa metsässä jotta sai merkin rintaan ja…”
Se keskustelu jäi siihen. Tytär poistui ja minä rupesin miettimään, miksi kaikki vanhemmat ennenpitkää alkavat muistuttaa omia vanhempiaan.
Palasin näihin sotamuistoihin saatuani Kyösti Skytän Risto Rytiä käsittelevän kirjan ”Ei muuta kunniaa”. Risto Rytin kotitalo oli Huittisten Loiman kylässä. Itse kävin kouluni saman pitäjän keskuksessa Lauttakylässä. Koulunkäyntini alkoi vuonna 1940, saman vuoden joulukuussa kuuntelin radiosta presidentinvaalin tuloksia: Ryti, Ryti, Ryti… 288 kertaa. Pitkästyttävää!
Elettiin sankaripalvonnan aikaa, mutta nyt huomaan, ettei kukaan noiden kahdeksan kouluvuoteni aikana osoittanut minulle Rytin kotitaloa. Ehkä se johtui huonoista kulkuyhteyksistä, näytettiinhän Lauttakylässä olevaa pankkiakin paikkana, jossa voi tavata presidentin veljen.
Noina aikoina oli maassa sota ja Ryti ja allekirjoittanut kävivät sitä kumpikin edellytystensä mukaan. Meitä, joiden tiedot olivat vähäiset ja ymmärrys heikko, oli paljon. Niiden määrä sen sijaan, jotka Rytin lailla tiesivät ja päättivät, on osoittautunut hämmästyttävän pieneksi. Eduskunta ei tiennyt paljon mitään eikä hallitus juuri enempää.
Joutuukin kysymään, voisiko Jacob Södermanin kaavailema vallattoman presidentin maa käydä lainkaan sotia?
Skyttä kertoo Risto Rytin pitäneen työstään Suomen Pankissa siinä määrin, ettei häntä vähäisin taivutteluin saatu pääministeriksi. Sen sijaan ei hän salannut haluaan päästä maan presidentiksi.
Tähän asemaan hän pääsi, onnettomuudekseen mahdollisimman epäkiitolliseen aikaan.
Kun Suomen tiestä puhuttaessa sanotaan, ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa, ei oikeastaan tarkoiteta sitä. Risto Ryti joutui usein valintatilanteeseen, jossa käytettävissä oleviin tietoihin, kansan todettuun tai kuviteltuun mielipiteeseen, omaan vakaumukseen jne. perustuen oli pääteltävä, mikä vaihtoehto oli ”oikea”.
Skyttä kertoo presidentin turvautuneen vaikeassa tilanteessa selvännäkijäänkin, mikä tuntuu tyrmistyttävältä.
Sota, jossa Risto Ryti oli tehnyt tärkeitä ratkaisuja, päättyi jatkuakseen puheissa ja papereilla. Jos ja jos, niin…
Juhannuksen alla vuonna neljäkymmentäyksi kuuntelin kahden miehen keskustelua kotini pihanurmikolla. Toinen oli isäni, toinen siirtolaisisäntä. Jälkimmäinen uhosi tyytyväisyyttä: ”Kolmessa viikossa marssisi Saksan armeija läpi Venäjän ja Suomi saisi Karjalan korkoineen takasin.
”Kunhan ei kävisi niin kuin Napoleonille”, arveli isäni. Vieraan mentyä hän manaili, että jo on taulapäitä tässä maassa!
Onko sattuma, että isäni, koulujakäymätön mies, oli oikeassa?