Rouva Koiviston päiväkirja: ”Pelihimoon pohjautuvat myös ne miljoonat, joita jaetaan veikkauksilla kerätyistä voittovaroista”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 77 kirjoittaja pohtii hyväntekeväisyyden olemusta.
Tellervo Koiviston 77. pakina, Suomen Kuvalehti numero 25/1970.
Suomen Kuvalehden P&T:n palstalla ollut selostus ylioppilaiden terveystalon hyväksi järjestetystä Floranpäivän juhlasta on saanut helsinkiläisen lukijan tarttumaan kirjoituskoneeseensa:
”On tietysti hauskaa kun on hauskaa hyvän asian vuoksi ja on se 15 000 markkaakin (saalis oli 18 000 mk, T.K:n huom.) tuloa n. 7 millin taloa rakennettaessa. En tiedä onko korviinne sattunut kantautumaan se etteivät ylioppilaat välttämättä pidä itseään erillisryhmänä joka tarvitsee oman sairaalan ja muita paremmat systeeminsä, vaan puhuvat päähänsä läpiä yleiseen järjestelmään niveltymisestä ja yleisen terveydenhoidon tason korottamisesta. Kuulostanee varsin utopistiselta haaveilla korkeatasoisesta hoidosta kaikille ynnä sairaaloista joihin vieraspaikkakuntalaiset opiskelijatkin joustavasti pääsisivät.”
Olen opiskelijain kanssa samaa mieltä tavoitteesta ja kirjoittajan kanssa samaa mieltä tavoitteen utopistisuudesta tällä hetkellä.
Sairaanhoitomenojen suuresta kasvusta huolimatta hoitopaikoista on puutetta ja varaton vieraspaikkakuntalainen, jollainen opiskelija usein on, kärsii siitä eniten.
Yksi terveystalo ei pysty huolehtimaan kaikista Helsingissä olevista opiskelijoista, mutta toisaalta jokainen sairaanhoitopaikka terveystalossa vähentää tungosta yleisissä sairaanhoitopaikoissa.
Yleisesti ottaen sanalla hyväntekeväisyys on karvas sivumaku. Moni miljoonääri hankki omaisuutensa häikäilettömästi heikkoja riistäen voidakseen samanaikaisesti esiintyä häikäisevänä lahjoittajana ja hyväntekijänä. Patriarkallinen kartanonherra jakoi almuja alustalaistensa räkänokkaisille kakaroille mutta vastusti kiihkeästi sellaisia yhteiskunnallisia muutoksia, joiden avulla räkänokista olisi kasvanut omillaan toimeentulevia kansalaisia.
Hyväntekeväisyysjuhlien enemmistö lukeutuu niihin poliittisiin ryhmiin, jotka innokkaimmin vastustavat verotuksen avulla suoritettavaa taloudellisen eriarvoisuuden tasaamista.
Mutta hyväntekeväisyyttä harjoitetaan laajoissa piireissä.
Baariin kahville poikennut rekka-auton kuljettaja jättää peliautomaattiin kolikon ja osallistuu näin todella suurimittaiseen hyväntekeväisyyteen. Useat hyväntekeväisyysjärjestöjen alullepanemat sairaalat ja vanhainkodit tukeutuvat nimittäin kahviloiden ja ravintoloiden miespuolisten asiakkaiden pelikolikoihin.
Vastaavanlaiseen pelihimoon pohjautuvat myös ne miljoonat, joita vuosittain jaetaan veikkauksilla kerätyistä voittovaroista.
Tietoisempaa hyväntekeväisyyttä harjoittavat sävellahjaan markkansa lähettävät koululaiset, myyjäisiin sukkia kutovat mummot, arpajaisiin voittoja keräävät tantit ja erilaisia tempauksia järjestävät ”leijonat”.
Palaan kirjeeseen: ”Lienee siivotonta kirjoittaa näin ihmiselle joka on varmasti uhrannut paljon aikaa ja tarmoa rahan nyhtämiseen sosieteetilta, ja haluaa todella opiskelijoille kelvollisen hoidon.”
Ei se ole lainkaan siivotonta. Tunnen päinvastoin löytäneeni kirjoittajasta sukulaissielun. Hän käyttää ilmaisua ”nyhtää rahaa sosieteetilta”, minulla on tapana puhua ”verotuksen täydentämisestä”.
Luulen todella tarkoittavani opiskelijoiden parasta joskin Desmond Morris saa minut epävarmaksi. Hän nimittäin kuvaa kirjassaan Ihmisten eläintarha niitä vallantavoittelun muotoja, jotka ovat ominaisia kaikille järjestäytyneille nisäkkäille. Ihmisheimo on käynyt liian suureksi, siitä on tullut superheimo. Varsinaisia heimojohtajia tarvitaan suhteellisen vähän, mutta johtajiksi pyrkiviä on runsaasti. Ihminen on pyrkinyt ratkaisemaan pulman muodostamalla erikoistuneita alaryhmiä kanarialinnun kasvattajista kuntoharrastajiin saakka.
”Kaikenlaisten urheilu-, vapaa-ajanvietto-, harrastelu ja hyväntekeväisyysyhdistysten valtaosan päätehtävänä eivät ole niiden julkisesti imoitetut tarkoitusperät vaan paljon tärkeämpi toiminta.”
Todella tärkeätä on se, että harrastus tarjoaa kokonaan uuden sosiaalisen hierarkian.
Sen sisäpuolelle kehittyy nopeasi kokonainen sarja sääntöjä ja menoja, muodostetaan valiokuntia ja – mikä tärkeintä – nimitetään johtajia.
”Niiden kautta pääsee purkautumaan suuri osa siitä sosiaalisesta kiipeilystä, joka muussa tapauksessa saattaisi aiheuttaa melkoista tuhoa.”