Rouva Koiviston päiväkirja: ”Päätin sovittaa paria leninkiä – Ensimmäisessä näytin yhtä ihastuttavalta kuin sulkasatoinen kana”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 24 aurinkoinen kevätpäivä muuttuu synkäksi.
Tellervo Koiviston 24. pakina, Suomen Kuvalehti numero 15/1969.
Rakas päiväkirja. Tarkoituksenani oli viedä tänään vaatteet ulos tuulettumaan. Kävin parvekkeella katsomassa olisiko ilma suosiollinen. Aurinko paistoi, pulu kantoi pesäntekoaineita naapuriparvekkeelle ja puistossa lauloi talitintti. Ilma oli aivan liian hieno tuhlattavaksi työntekoon.
Etsin talvisäilöstä ulsterin ja kävelykengät ja lähdin ulos iloisin mielin ja kevein askelin. Kuljin kaupungilla ilman päämäärää, mutta jostakin syystä vauhtini hiljeni vaatetusliikkeiden näyteikkunoiden luona. Niissä tuntui olevan erikoisen paljon silmänruokaa juuri tänään. Poikkesin sisään tavarataloon. Siellä on mukava kierrellä katselemassa, vaikka ei aiokaan mitään ostaa.
Hattuosastolla oli hirveän kuuma. Ihmekös tuo kun kulkee villamyssy päässä näin kauniina päivänä. Pitäisi oikeastaan hankkia jonkinlainen hattu. Sovittelin muutamia, ehkä pariakymmentä. Olivathan ne kauniita, mutta pää ei näyttänyt sopivan niihin. Kumma juttu. Kehityksen pitäisi mennä eteenpäin joka alalla, mutta et vaan löydä hattua, jossa näyttäisit edes niin viehättävältä kuin kymmenen vuotta sitten.
Harmistuneena vedin vanhan villamyssyn päähäni ja jatkoin harhailuani.
Leninkiosasto ilahdutti silmiäni: puhtaita kirkkaita värejä, hyviä laatuja ja jännittäviä malleja. Päätin sovittaa paria leninkiä, ihan vain huvikseni. Ensimmäisessä näytin yhtä ihastuttavalta kuin sulkasatoinen kana. Toinen oli joka suuntaan liian pieni, vaikka sen piti olla minun numeroani.
Muistin lukeneeni, että vaatetusteollisuus on siirtynyt uuteen mitoitukseen, ja sadattelin sitä epäonnestani. Sovitushuoneen valaistus oli kamala. Se sai asiakkaan näyttämään melkein vainajalta.
Jätin leninkiosaston lähes paniikkitunnelmissa. Takkiosastolla vilkaisin kauneimman takin hintalappua eikä se ollut omiaan kohottamaan mielialaani hiukkaakaan.
Tavaratalokäynti oli ollut rasittava. Askel tömähti raskaasti kuraiseen katuun. Kevätaurinkokin oli alkanut paistaa liian räikeästi. Puistossa istui humalainen mies tuloani seuraten. ”Voiko noin kaunista naista olla olemassakaan.” Ohi mentyäni kuulin hänen lisäävän: ”Sukansaumat ovat vähän vinossa.”
Miesparka lateli nuoruudessaan oppimiaan kohteliaisuuksia. Viime vuosina hänen kiinnostuksensa toiseen sukupuoleen lienee ollut vähäistä, koskapa oli jäänyt huomaamatta, että naiset ovat ajat sitten siirtyneet saumattomiin sukkiin.
Kotiin tullessani tapasin peilipöytäni luota joukon pikkutyttöjä kasvot tuhrittuina. Komensin heidät peseytymään kylpyhuoneeseen. ”Me vaan harjoiteltiin, mutta kyllä moni saa käyttää meikkiä melkein meidän ikäisenä.”
”En käsitä, miksi nuoret tytöt haluavat meikata. He ovat niin sieviä juuri sellaisina kuin ovat. Kun minä kävin koulua, ei minkäänlaisten kaunistusaineiden käyttö tullut kysymykseenkään.”
”Katsotaas miltä te sitten kans näytitte. Mä haen sun valokuvakansios.”
”Kato, toi on varmaan sun äitis. Mikä tukka! Ja esiliina edessä!”
”Ja mitkä kuteet noilla tässä kuvassa on!”
”Oleks koskaan nähnyt noin kamalia kenkiä?”
”Äiti kulta, ei noita tyyppejä juuri voi kauniiksi sanoa. Näkisitpä meidän koulun yläluokan likat.”
Tytöillä oli hauskaa, minulla ei. Päivä oli pilannut minulta sekä nykyisyyden että menneisyyden.
Nyt odotan iltaa, Mainos-TV:tä ja Peyton Placea. Ne vievät minut hetkeksi pois todellisuudesta. Elämä on liian karua ilman minkäänlaisia illuusioita.