Rouva Koiviston päiväkirja: ”Omaan professorin lahjoja – olen kaatanut kermaa sokeriastiaan ja esiintynyt eri parin kengissä”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 13 kirjoittaja pohtii, tarvitaanko idealisteja.
Tellervo Koiviston 13. pakina, Suomen Kuvalehti numero 4/1969.
Rakas päiväkirja. Joskus ihmettelen, miksi ei minusta ole tullut professoria, vaikka omaan ilmeisiä lahjoja siihen suuntaan. Olen kaatanut kermaa sokeriastiaan, esiintynyt eri paria olevissa kengissä, laittanut tyhjät kirjekuoret arkistoon ja kirjeet paperikoriin ja monta muuta lahjaksta tekoa.
Lauantaina ajoin tuttua tietä maalle, niin tuttua, että muistan ulkoa jokaisen mutkan ja mäen. Siitä huolimatta ajoin parisenkymmentä kilometriä ohi päämääräni. Olisin kenties ajanut Rovaniemelle asti, ellei kyytiä pyytävä sotilas olisi palauttanut minua maanpinnalle.
Hiukkasen hämillisenä käänsin auton ympäri ja ajoin erittäin varovasti takaisin päin, sillä pelkäsin joutua onnettomuuteen pitäjässä jossa minun ei lainkaan pitänyt käydä.
Ajaessani kuuntelin radiosta ohjelmaa ”Listan tuntumassa”. Kaikki muut kappaleet tuntuivat varsin mukavilta, mutta ”Iltatuulen viestin” äänen häivytin moottorin surinaan.
Eräs levy poikkesi muista, se ei paininut samassa sarjassa. Miellyin siihen aika tavalla ja päätin hankkia sen syntymäpäivälahjakseni. En tullut kuunnelleeksi levyn nimeä, joten minun oli tänään levybaarissa selitettävä: Haluaisin laulun, joka lauantaina oli listan tuntumassa ja jossa kerrotaan mummosta, jonka köyhä räätäli nai ja joka yhdeksän lasta sai. Myyjä tunsi alansa, sain Muksujen laulaman levyn ”Ole Finlandia”.
”Minun mummoni” osoittautui olevan Elvi Sinervon vanha runo. Sen viimeisessä säkeistössä filosofoidaan tähän tapaan:
”Minun mummoni kiikkutuolissaan yhä istuu luonani toisinaan. Se joskus on tapana vainajitten, jotka kuolivat vuosikymmenet sitten, ja hän istuu ja kutoo ja kuiskuttaa: ’No, paljonkos muutit maailmaa? Jo lapsenlapsenlapsenlasta on minulla monta, vaan maailmasta ei tulevan näytä sen kummempaa.’ – Voi mummoni, vielä vartokaa! Kun kuudes polvi on päällä maan, jo sanotte: Ohoh, katsos vaan!”
Kävin illalla Kaupunginteatterissa katsomassa Paavo Haavikon näytelmää ”Agricola ja kettu”. Näin sen jo kerran aikaisemmin, mutta minusta se on hyvinkin kahden katsomisen arvoinen. Keskityin tällä kertaa erikoisesti nasevan tekstin kuuntelemiseen.
Mikael Agricola, talollisen poika Pernajasta, toimi Turun piispana ja käänsi joukon kirjoja ruotsinvoittoiselle Turun murteelle. Siinä suurin piirtein olivat tietoni Agricolasta mennessäni ensi kertaa näytelmää katsomaan. Nyt tiedän lisäksi, että Agricola joutui mukaan myös politiikkaan, oli mm. mukana Moskovan rauhanneuvotteluissa v. 1557, ja minusta on alkanut tuntua, että hän on joskus ollut jopa elävä ihminen, jolla kenties on ollut samantapaisia huolia ja murheita kuin meillä nykyajan ihmisilläkin.
Kustaa Vaasa oli vahva ja värikäs persoona. Hänen valtakautensa alussa olivat maan raha-asiat yhtä rempallaan kuin Suomessa pari vuotta sitten. Kirkko puhdisti noihin aikoihin uskoaan ja Kustaa puhdisti kirkot. Valtio vaurastui ja Kustaan henkilökohtainen omaisuuskin kasvoi melkoiseksi. Hänellä oli mm. hopeakaivoksia ja 5 000 kiinteistöä. ”Mutta jos lasken mitä minä teen valtakunnan hyväksi niin mitään kunnon palkkaa minä en siitä saa.”
Agricolalla oli kaksi kolmannesta pienestä maatilasta, muutama lehmä ja lammas ja tämä saa kustaan toteamaan: ”Sinäkin olet niin köyhä, vaikka olet ikäsi työtä tehnyt. No, sillä ei ole ollut siunausta.”
Sota Venäjää vastaan oli jälleen kerran hävitty ja Kustaa syyttää neuvonantajiaan: ”Katsos, Suomen herrat Viipurissa kun kaikki oli mennyt päin helvettiä sanoivat aina: olen menetellyt parhaan ymmärrykseni mukaan ja sillä tyhmyyksien piti olla kuitattu.”
Kun Agricola kutsuu kuningastaan viisaaksi, Kustaa vastaa: ”Viisas minä en tahdo olla, ihmisestä tulee viisas vasta kun se on tehnyt niin suuria tyhmyyksiä että sen on ruvettava viisaaksi, mutta kuninkaan laita on vielä huonommin, sen takia että jos minä kuninkaana joskus tulen viisaaksi, niin silloin minun on täytynyt kokea jo niin kovia, ettei minua kannata sanoa kuninkaaksi.”
Näytelmän eräs sanoma lienee se, että idealistit häviävät, heidät nitistetään.
”Maailmassa pitää osata elää.”
Mutta eiköhän ole myös niin, että jos ei keskuudessamme kaikkina aikoina olisi idealisteja, maailmassa ei jaksettaisi elää.