Rouva Koiviston päiväkirja: Minulla oli hauskaa kirjaa lukiessani, mutta olin varma, että kirjoittaja on ollut onneton – mitä vielä!

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tellervo Koiviston 49. pakina, Suomen Kuvalehti numero 47/1969.

Rakas päiväkirja.

Tämän päivän lehdessä oli otsikko: ”Vain yksi prosentti ensikertalaisista saa julkisuutta. Onnellisista aiheista ei haluta kirjoittaa kirjoja.” Mieleeni tuli oitis viimekertainen Viikonloppu-ohjelma, missä Jukka Virtanen haastatteli neljää kirjailijaa – Virolainen, Alenius, Ilaskivi, Eskola – joiden teokset ovat juuri tulleet tai ovat tulossa markkinoille.

Eskola on kirjojen teossa vanha tekijä, mutta Virolaisen, Aleniuksen ja Ilaskiven aikaisempia kirjanmuotoisia teoksia en tunne. Todisteena kirjallisista harrastuksista on kuitenkin lehtiartikkeileita ja poliitikkojen puheet ovat myös yllättävän usein näiden omien kynien tuotteita.

Koska näistä neljästä kirjailijasta jokainen on oppiarvoltaan tohtori, sisältyy jokaisen ansioluetteloon varmuudelta ainakin yksi aikaisempi teos. He eivät siis ole ensikertalaisia eivätkä kuulu siihen yhteen prosenttiin, joka sydän onnesta pamppaillen on vastaanottanut kustantajan myönteisen tiedonannon.

Asia tuntuu televisiokeskustelun pohjalta olevan pikemminkin päinvastoin. Kustantajat kolkuttelevat näiden kirjailijoiden ovella ja ovat ikionnellisia jotakin saadessaan.

 

Ovatko näiden neljän kirjailijan aiheet onnellisia?

Virolaisen kirjan nimi Pääministerinä Suomessa ilmaisee sen pääteeman. Kirjailija Virolainen piti televisiossa pääministeriyttä antoisana ja mielenkiintoisena ja tämän perusteella voidaan olettaa, että hän katsoo kirjan aiheen onnelliseksi. Lukijakin voi pitää pääministeriyttä mielenkiintoisena, mutta hän voi olla sitä mieltä, että sitä hommaa hoitaa aina väärä mies.

Televisiolausuntonsa mukaan Alenius etsii kirjassaan muotoja, joilla päästäisiin sosialistiseen Suomeen. Koska on mahdotonta kuvitella kilttiä ja herttaista Aleniusta minkäänmoisissa väkivaltapuuhissa, ei kirja todennäköisesti tarjoa verta eikä kyyneleitä. Siitä huolimatta löytynee lukijoita, joiden mielestä koko ajatus sosialistisesta Suomesta on niin onneton, että siitä olisi syytä vaieta.

Kuvaruudussa Alenius milloin rypisti silmäkulmiaan milloin laukesi hereään nauruun, joten on vaikea sanoa mitään hänen nykyisestään onnellisuudenasteestaan.

Ilaskivi myönsi televisiohaastattelussa, että vaalien läheisyys on jossakin määrin vaikuttanut siihen, että hän ryhtyi kirjailijaksi. ”Me ja mahdollisuutemme” onkin katsottava jonkinlaiseksi itsetilitykseksi. Niin ihanaa kuin suuren henkilökohtaisen äänimäärän saaminen onkin, on sillä myöskin rasituksensa. Suuri kannatus velvoittaa mittaviin tekoihin ja tuo kadehtijoita ja panettelijoita.

Hänen televisiossa yhteiskuntaan suuntaamastaan kritiikistään voisi päätellä, että kirjailija Ilaskivi ei tunne itseään onnelliseksi, mutta ilmeensä hän pystyi pitämään järkkymättömän rauhellisena eikä näin ollen antanut aineksia tunnearvioinneille.

 

Eskolan teoksen nimi Vasen laita lavea toi mieleeni astian tai systeemin, jossa on väljyyttä joka suuntaan ja jossa olo on mukavaa ja onnellista. Lukiessa Eskolan astia osoittautui  vaihtelevaksi kuin Vuoksen vesistö. Paikoin ei näy laitoja lainkaan, mutta joskus tulee niin ahdasta, ettei Eskola itsekään mahdu läpi.

Vaikka minulla itselläni oli hauskaa kirjaa lukiessani, olin vuorenvarma, että kirjoittaja on ollut hyvin onneton ja pettynyt ihminen.

Mutta mitä näinkään! Televisiossa Eskola myhäili koko olemuksellaan ja väitti, että hänellä itsellään on ollut hauskaa. Hänen tyytyväisyyteensä sisältyi kyllä aimo annos farisealaisuutta, iloa siitä että on parempi kuin poliitikot.

Tämä on kai yleisinhimillinen ilo ja sen vuoksi on meille kaikille onnellinen asia, että on poliitikkoja, jotka silloin tällöin kirjoittavat kirjoja, joihin voimme peilailla omaa hyvyyttämme.