Rouva Koiviston päiväkirja: ”Minä sain taskurahojen korotuksen, Mauno osapäiväisen tiedotussihteerin”
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Toisessa rouva Koivisto kertoo yömyöhään jatkuneista neuvotteluistaan Maunon kanssa.
Tellervo Koiviston 2. pakina, Suomen Kuvalehti numero 42/1968.
Rakas päiväkirja. Nuori sukulaispoika soitti ja valitti sairauttaan. Huolehtivana täti-ihmisenä otin kainalooni kirjan, ostin kukkia ja läksin sairaskäynnille. Poika näytti kuumeiselta ja levottomalta. Annoin hänelle kotimaista aspiriinia ja kysyin haluaako hän minun lukevan sadun.
”Grimminkö?”, kysyi hän.
Sanoin, että olen aikaani seuraava nainen, Grimmin julmat sadut kuuluvat historiaan. Mukanani on Antti Eskolan ”Suomi Sulo Pohjola” ja aion lukea siitä kappaleen.
”Kerro lyhyesti”, pyysi poika.
”Johannes Virolaisen, Yrjö Littusen, Urho Kekkosen ja Erik Allardtin ihanne-Suomessa aurinko paistaa, traktorit surisevat pellolla ja kansantulo kasvaa iloisesti kohisten. Kommunistit on kesytetty, alkoholistit tuhottu hyväntekeväisyydellä, Kauko Kaare, Paavo Hiltunen ja äärioikeistolaiset pantu näytteille eläintarhaan ja maassa vallitsee suloinen rauha. Mutta ojanpientareella pitävät siestaa Antti ja Hannu ja muutamat muut pojat. He ovat olleet mukana ahertamassa, mutta tämä suloinen rauha on ottanut lopulta aivoon.
’Kaadetaas toi Virolaisen traktori, ei taida olla kotimainenkaan’, ehdotti Antti.
’Joo, ja heitetään pienillä katukivillä noita uurastajia’, sanoo Hannu.
’Jos ne huutaa poliisia avuks, niin nähdään, että tää on pakkoyhteiskuntaa’, toteaa eräs pojista.
Ja niin päättyi suloinen rauha ja alkoi ihana sota, ja kaikilla oli hauskaa, kun ei kenenkään tarvinnut olla tyytyväinen. Sen pituinen se.”
Poika oli nukahtanut. Otin kirjani ja läksin kotiin.
Vaikka professori Eskolan mukaan ”vasemmistolaisen maine on hyödyksi, sillä se varjelee ainakin kaikkein pahimmalta, kuten insinöörien ja ekonomien seuralta, rotarikerhoilta sekä seurustelulta sivistyneiden, taidetta harrastavien perheiden kanssa”, ei se minua ole varjellut muuta kuin kahdelta viimeksi mainitulta (mikäli ei Paul Paavelan ja Pauli Burmanin perheitä katsota taidetta harrastaviksi, koska heidän lapsensa käyvät samassa paikassa soittotunnilla kuin meidänkin tytär).
Noita naisekonomejakin aivan vilisee tuttavapiirissä. Heitä toimii konttoripäällikköinä, yksityissihteereinä, kirjeenvaihtajina jne. Tässä jonain iltana, kun jälleen podin ”vain kotirouva”-tautia, sanoin Maunolle, että oikeastaan voisin kutsua itseäni tiedotussihteeriksi, kun kerran päivittäin joudun sellaista työtä tekemään muodossa tai toisessa.
”Ajatellaanpa tätäkin viikkoa”, sanoin.
”Tiistaina puolustin maatalouspolitiikkaa maitokaupan myyjän hyökätessä kepua vastaan. Torstaina niillä kutsuilla sanoin pitäväni Ele Aleniusta erittäin sympaattisena ja Hertta Kuusista älykkäänä ja charmikkaana, kun minua jälleen kerran ärsytti ihmiset, jotka jakavat meidät hyviin ja huonoihin puoluekannan mukaan.”
”Ja montako kertaa olen juossut puhelimessa! Eräskin mies puhui puoli tuntia herkkusieniviljelyksen kannattamattomuudesta ja toinen pienteollisuuden takausjärjestelmän epäkohdista. Ja minkä määrän luen tekstiä voidakseni tiedottaa sinulle esimerkiksi että Saukin uudessa iskelmässä on niin hyvät sanat, että voit lainata niitä seuraavan kerran puheeseesi tai että viimeisessä Parnassossa on monta lukemisen arvoista juttua.”
Näissä merkeissä neuvottelut jatkuivat myöhään yöhön, ja vasta puolenyön tienoilla päästiin molempia osapuolia tyydyttävään sopimukseen: minä sain taskurahojen korotuksen – Liinamaan sopimuksen mukaan Mauno sai osapäivätiedotussihteerin.
Keskustelun taso vaihteli matalasta mopsista korkeaan dalmatiankoiraan.
Rakas päiväkirja. Paasio tuli tänne eilisiltana keskustelemaan koirista. Keskustelun taso vaihteli matalasta mopsista korkeaan dalmatiankoiraan. Paasio väitti, että heidän dalmatialaisensa on hyvin kaunis koira ja että heidän koiransa ottaa vieraan ystävällisesti vastaan nuolemalla jo ovella tämän kasvot. Sanoimme, että meidän koiramme ei halua shokeerata, vaan nuolee vieraan vasta kun tämä on istuutunut.
Naisten tapaan sotkin mukaan politiikkaa ja sanoin, että pieni koira tarvitsee pienempiä ulkoilupuistoja kuin suuri. Johon Paasio kunnallispoliitikkona totesi, että he ovat Turussa hoitaneet asian niin hyvin, että siellä on tilaa isoillekin koirille.
Ilta kului rattoisasti ja oli jo myöhä, kun Paasio lähti mopsinkarvoja takissaan.