Rouva Koiviston päiväkirja: Miksi ja milloin porvarillisuus on tullut niin hävettäväksi?
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 53 kirjoittaja ei uskalla kutsua porvareita porvareiksi.
Tellervo Koiviston 53. pakina, Suomen Kuvalehti numero 51/1969.
Lehtiselostuksen mukaan pääministeri kulki Linnan juhlissa murheellisen näköisenä, mutta rouva sen kun hymyili.
Myönnän, että on kaunista osoittaa solidaarisuutta aviopuolisoa kohtaan, mutta mahdottomuuksiin ei siinäkään voi mennä. Vaikka vaimolla on uusi leninki ja uusi kampaus, niin ei mies voi koko aikaa siitä iloita silloin, kun hallitus uhkaa hajota ja Nordek romahtaa.
Puolet Linnan vieraista oli turkulaisia tai entisiä turkulaisia tai ainakin Turussa käyneitä. Ensimmäiset kohtaamani turkulaiset olivat ministeri ja rouva Aitio. Tunnustan, etten muista rouva Aition pukua, koska heidän kanssaan jutellessani huomioni kiintyi ministeri Aition tyylikkäisiin frakkipaidan nappeihin.
Kaupunginjohtaja Leino näytti tapansa mukaan hymyilevältä, mutta hän kertoi olevansa äkeissään kun Nordek-valtuuskuntien kokouksen peruuntuminen oli vienyt heiltä tilaisuuden näyttää, miten erinomaisia isäntiä turkulaiset saattavat olla.
Kansanedustaja Vappu Heinonen ei ollut iloinen eikä äkeissään vaan lähinnä neuvoton tilanteessa, johon oli eduskuntaryhmänsä myötä joutunut.
Huomasin kirjoittaneeni yksinomaan vasemmistolaisista turkulaisista ja jäin miettimään keitä turkulaisia porvareita tapasin. Tapasin toki heitäkin, mutta kun en tiedä, pitävätkö he siitä, että heitä kutsutaan porvareiksi, lopetan nimien mainitsemisen tähän.
Pentti Poukka sanoo nimittäin Porvarin päiväkirjassaan, että häntä ärsyttää porvarillisesti ajattelevien porvarillinen ujostelu omien mielipiteidensä paljastamisessa. Teema, että on jotenkin häpeällistä tunnustaa olevansa porvari, tulee hänen kirjassaan toistuvasti esille. En sitä vastoin löytänyt selitystä, miksi ja milloin porvarillisuus niin hävettäväksi on tullut.
Porvarin päiväkirjan alussa sanotaan: ”Vaikka en olekaan opettaja, tunnustan jo kauan innolla haarukoineeni sukulaisuuksia matrikkelien, kyselyjen ja pelkkien arvausten turvin. Yksilöt ovat mielenkiintoisia, mutta he tulevat vielä kiinnostavammiksi, kun heidät saa sijoitetuksi ikäänkuin omalle jalustalleen niin biologisten kuin ideologisten kasvutekijöittensä varjoon.”
Yksistään tämä lause paljastaisi kirjoittajansa porvariksi. Asian voi sanoa kääntäenkin: voidakseen menestyä porvarillisessa puolueessa tai sen lehdistössä on tarkkaan tiedettävä kuka kukin on ja kuka on kenenkin sukua.
Koska Poukka itse on poliitikko, hän kuuluu niihin varsin harvalukuisiin porvareihin, jotka arvostavat politiikkaa ja politiikkoja – jopa niin paljon, että hän ilmoittaa kannattavansa puoluetuen maksamista valtion varoista.
”Aktiivipoliitikon oman talouden ja siviiliuran ongelmista puhutaan kovin harvoin. Todellisuudessa nämä kysymykset varjostavat monen näkyvällä paikalla yhteiskunnassa esiintyvän mieltä suurestikin. Kuinka moni työnantaja katseleekaan karsaasti työntekijänsä osallistumista yhteiskunnallisten asioiden hoitoon.”
Tähän voi kuka tahansa yhtyä. Sen sijaan puhe siitä, että porvari olisi tässä suhteessa huonommassa asemassa kuin sosialisti, ei liene tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi.
”Aktiivipolitiikon ura varsinkin porvarillisella linjalla on hankalasti avautuva myös kaikille liikemiehille ja palveluammatin harjoittajille. Asiakassuhteiden kannalta liian selvästi poliittisen värin näyttäminen on palveluammatissa toimiville vielä suurempi rajoitus ja riskitekijä kuin teollisuuden harjoittajan ammatissa.”
Tietääkseni kokoomukselainen saa työpaikan sekä pappina että johtajana, mutta esim. SKDL:n jäsenelle se näyttää tuottavan vaikeuksia.
Poukka ehdottaa, että kansanedustajille ja ministereille maksettaisiin niin suuri palkka, että ammattipoliitikon ura houkuttelisi. Mielestäni pitäisi jokaisella poliitikolla kuitenkin olla tiedossa siviilityö, johon hän voisi palata. Jos ei tällaista ole, ei hän uskalla ottaa politiikassa riskiä, vaan sortuu kansansuosion kalasteluun. Ja eikö eräs tunnettu turkulainen sanonut kerran: ”Niljaisinta millä voi sieluaan ravita on ihmisten suosiollisuus.”
Joulu on tulossa niin päiväkirjailijoille kuin porvareille ja sosialisteillekin. Uskonnollisen joulun keskushahmo ei kenties tänä vuonna ole staattinen seimessä nukkuva Jeesus-lapsi, vaan se Jeesus, joka kulki kansan keskuudessa ja julisti oikeudenmukaisuutta maan päälle.