Rouva Koiviston päiväkirja: Miksi ihmeessä poliitikon vaimon pitäisi olla edustava?
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 57 tekisi mieli sanoa toimittajille, että on laiska, kateellinen ja häijy,
Tellervo Koiviston 57. pakina, Suomen Kuvalehti numero 4/1970.
Perheen jälkikasvu kertoi opettajistaan: opettajana se on sellainen ja sellainen, ihmisenä taas sellainen. Mielipiteet olivat selkeät ja varmat, ärsyttävän varmat vanhemman mielestä. ”Opettaja on opettajana hyvä silloin kun hän opettaa niin, että häntä kuunnellaan mielenkiinnosta, ei pakosta. Opettaja on ihmisenä hyvä silloin, kun hän kohtelee oppilaita asiallisesti ja oikeudenmukaisesti. Mitä opettaja luulee voittavansa sillä, että vertaa oppilasta tämän sisareen tai jotakin luokkaa toiseen luokkaan. Se saa aikaan vain pahaa mieltä ja katkeruutta.”
Tuollainen toisellakymmenellä oleva vesa on jollakin tavalla ärsyttävä. Jonain päivänä se voi aivan rauhallisella äänellä aloittaa: äitinä olet sellainen, ihmisenä sellainen. Eikä se puhu välttämättä ulkonäöstä eikä tavasta jolla istut ruokapöydässä, vaan saattaa tavoittaa juuri olennaisimman ja arimman kohtasi.
No, ainahan voi puolustautua sanomalla ettei tämä äitinä ja aikuisena olo niin yksinkertaista ole ja kuka meistä nyt enkeli olisi ja pysyy tässä nyt asiallisena, kun perheessä on tuollainen, jonka huone on aina sekaisin eikä koiran ulkoiluttamisestakaan tahdo tulla mitään.
Opettajan rooli, äidin rooli, vaimon rooli, nuorisonohjaajan rooli, ihmisen rooli.
Samasta ihmisestä saattaa tulla esiin erilaisia keskenään ristiriitaisiltakin vaikuttavia piirteitä. Sopuisa opettaja voi olla suvaitsematon perheenemäntä, innostava nuorisonohjaaja masentava opettaja.
On oikeastaan kummallista, että saamme kuvata jotakin henkilöä sanomalla: ”iloinen vaaleaverikkö” tai ”mukava kaveri” ja vielä kummallisempaa on, että tyydymme meistä itsestämme muutamalla sanalla tehtyyn luonnekuvaukseen.
Johtuuko tämä niukkasanaisuudestamme, emmekö keksi luonnetta kuvaavia ilmauksia? Vai kiinnitämmekö arvostellessamme huomion vain muutamiin seikkoihin: ulkonäköön, kykyyn tulla toimeen muiden kanssa ja kykyyn tehdä työtä?
Sain syksyllä tuntemattomalta ystävältä kirjeen ja lehtileikkeleen, jonka tämä oli saksinut ruotsinmaalaisesta lehdestä. Leikkeleessä olevan pakinan otsikkona oli ”Rouvaparat”. Siteeraan sitä seuraavassa vapaasti.
Nainen voi olla tyytyväinen siihen, ettei aikoinaan joutunut vastaamaan myöntävästi tulevan miljoonäärin, poliitikon, valtioneuvoksen tai maaherran kosintaan, sillä näiden rouvat ovat viime aikoina joutuneet yleisen silmälläpidon ja keskustelun kohteeksi. Lehtien luonnekuvaukset julkisuuden rouvista ovat hyväntahtoisen imeliä, aivan kuin vanhanajan missiromaaneista leikattuja. Jos rouvalla sattuu olemaan akateeminen virka, voidaan ohimennen mainita, että hän on lahjakas.
Sitä vastoin ei koskaan mainita, että rouvalla olisi huumorintajua eikä keskustelu saa sellaista käännettä, josta ilmenisi, että haastateltava on edes itseironinen. Valokuvissa hymyillään aina ja avioparit näyttävät vastanaineilta, vaikka takana olisi pari-kolmekymmentä avioliittoavuotta.
Miksi ihmeessä poliitikon vaimon pitäisi olla edustava? Miksi samaa ei sitten vaadita menestyvien naisten miehiltä? Heistä ei koskaan kirjoiteta mitään.
Tuttuja ajatuksia.
Oletan, että kaikki lehtien palstoille aiheettomasti joutuneet pyristelevät, mutta irtipääseminen ei ole yksinkertaista. Toimittajat ovat miellyttäviä, vetoomus lukijain mielenkiintoon vaikuttaa, on helpompi mennä mukaan kuin kieltäytyä. Kuvissa on hymyiltävä, vaikka olisi itsemurhan partaalla; sen määrää valokuvaaja.
Olen kerännyt rohkeutta sanoakseni toimittajalle, että olen laiska, pikkumainen, kateellinen, yksinkertainen ja häijy, mutta pelko, että joku ottaisi sen täydestä, on saanut minut toistaiseksi vaikenemaan.
On sittenkin mukavampaa olla esimerkiksi tyylikäs kuin rehellinen.