Rouva Koiviston päiväkirja: Metsiin on noussut asuntoalueita, joista tuskin olin kuullut – Tuntuu kuin Helsinki jatkuisi Lappiin saakka
Suomen Kuvalehti julkaisee blogina Tellervo Koiviston pakinat vuosilta 1968–1972. Osassa 44 kirjoittajaa vaivaa yksinhuoltajaäidin asuntopula.
Tellervo Koiviston 44. pakina, Suomen Kuvalehti numero 41/1969.
Rakas päiväkirja.
Rakennusvaiheessa oleva suuri kerrostalo herättää minussa samanlaista ahdistuksen tunnetta kuin pääkallo. Lokero lokeron vieressä, yllä ja alla, harmaita, paljaita ja tyhjäsilmäisiä.
Tuohon lokeroon, joka on viides alhaalta, toinen ylhäältä, kymmenes vasemmalta ja kolmas oikealta muuttaa perhe Virtanen. Kymmenen askelta pitkittäin, viisi askelta poikittain, siinä valtakunta, jossa he viettävät runsaat puolet vuorokausiensa tunneista. Oikealla ja vasemmalla, yllä ja alla on toisia Virtasia.
Mutta vaikka saman katon alla riidellään, rakastellaan, kärsitään ja kuollaan samanaikaisesti, ei tunteilla ole yhtymäkohtaa. Virtanen on massa-asuja, ja kuitenkin yksinäinen.
Katselin jokin aika sitten televisiosta suurkaupungin asumismuotoja. Pohjalla ovat slummit, likaiset korttelit, joissa köyhät, rikolliset ja hylkiöt asuvat, ahtaasti ja kurjasti.
Mutta parempiosaisillekaan ei tahdo riittää tilaa. Heitä lokeroidaan tuhansittain päällekkäin ja hehtaareittain sivullepäin. Liikkuakseen ihmiset tarvitsevat teitä, yhä leveämpiä ja monikerroksisempia. Tiet ottavat osan kalliista tilasta, ne alkavat enemmän erottaa kuin yhdistää.
Tokiolainen virkamiesperhe voi kolmen vuoden jonotuksen jälkeen saada oman asunnon: kymmenen neliömetriä. Newyorkilainen perheenisä tapaa pitkien työmatkojen vuoksi lapsensa ainoastaan viikonloppuisin. Suurkaupunkilaisuudesta maksettava hinta on kallis, mutta yhä useammat ovat valmiit maksamaan sen.
Kirjoitin nämä pessimistiset ajatukset asumisesta palattuani kaupungin ulkopuolelle tekemältäni kiertoajelulta. Muutamassa vuodessa on metsiin noussut asuntoalueita, joiden olemassaolosta tuskin olin kuullut. Tuntui siltä, että Helsingillämme ei enää ole rajoja vaan se jatkuu Lappiin saakka.
Mutta tänä sateisena ja tuulisena syysiltana kuljin kerrostalolokerossani, jossa voi ottaa kymmenen kertaa kymmenen pitkää askelta ja nautin asumisen lämmöstä ja turvallisuudesta.
Viihtyisyyden tunteeni keskeytti eräs puhelu. Miellyttävä-ääninen rouva kertoi olevansa tilanteessa, jossa on valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen ja rohkeni sen vuoksi soittaa minulle, tuntemattomalle ihmiselle.
Rouva oli eronnut ja muuttanut poikansa kanssa Helsinkiin. Syytä eroon ja muuttoon en tiedä, mutta se oli kuitenkin tapahtunut tosiasia. Hänelle oli järjestynyt asunto, mutta vain tilapäinen. Nyt pitäisi muuttaa, mutta minne?
Osakkeen ostoon, joka on ainoa varma tapa saada asunto, ei hänellä ole pienintäkään mahdollisuutta. Asunnon vuokraaminen on osoittautunut mahdottomuudeksi. Vuokrat ovat liian korkeat hänen tuloilleen eikä kukaan halua alivuokralaiseksi naista, jolla on pieni poika. Kaupungin vuokrataloihin oli pitkät jonotuslistat, aravavuokrataloihinkaan ei hänen katsottu olevan ensisijaisessa asemassa.
Mitä hän voisi tehdä? Pitäisikö hänen luopua pojastaan ja yrittää alivuokralaisasuntoa yksinään?
Työ on ihmisille tärkeä paitsi ansion myös ihmisenäolemisen kannalta. Työtön ihminen ei tunne olevansa muiden vertainen. Asuminen on myös välttämätöntä. Hätätilassa riittää katto pään päälle, mutta ajanoloon ihminen kaipaa paikkaa, jota voi kutsua kodiksi.
Kodille asetettavat vaatimukset vaihtelevat suuresti mutta eräs ominaisuus siinä pitäisi olla: sen pitäisi antaa turvallisuuden tunnetta, tunnetta siitä että minulla on paikka asua vielä ensi kuussa ja ensi vuonnakin.
Helsinkiin muuttaa jatkuvasti väkeä. Tästä on tulossa suurkaupunki.
Meidän täällä asuvien yhteisenä intressinä on huolehtia siitä, että kaupungista tulisi viihtyisä ja että kaupungista työtä saanut saisi myöskin asunnon, jota voisi kutsua kodiksi.
Kun mielemme seuraavan kerran tekee punaista veroista, olisi terveellistä, jos jokin puhelinsoitto pysähdyttäisi meidät miettimään. Ehkä sen jälkeen emme olisi ehdottoman varmoja siitä, että me itse pystymme käyttämään varojamme paremmin kuin yhteiskunta.
Yhteisön paras saattaa kovin usein olla meidän omakin parhaamme.